Jopa on muutama poikanen hankkinut itselleen venheenkin: jonkin laatikon taikka vanhan sikoaltaan, jolla hän nyt toveriensa kanssa meloskelee taikka soutaa sievoisen matkaa alas putoukselle päin.
Sakris: hänkin kuljeskelee näillä main. Auringon ilo silmien edessä ja lapsuuden vähäiset huvit mielessä pysähtyy hän katselemaan villisti huutelevia lapsia … niin kuin muutkin aikuiset.
Kiireesti kehittyy suvi… Kuusien synkkä väri saa uusien vivahteitten iloa, kuusien oksat tulevat täyteen kukkia: pieniä ja kirpeänpunaisia käpyjä… Koivut, joihin on puhjennut harsomainen ja utuinen silmuvaippa, Sakriksen mielestä ikään kuin morsiushuntu, pukeutuvat yhtäkkiä juhlaan, kiilteleviin lehtiin. Ne ikään kuin kasvavat korkeammiksi … tuossa tuokiossa…
Kalliomäen välissä lepäävät tasaiset niityt peittyvät kukkiin… Sakeasti versoaviin ja niin keltaisiin, että kaikki on yhtä ja pelkkää silmien häikäisyä… Oraat höystyvät viikossa puolen kyynärää…
Talitinttien iloisesti kilkattava laulu on siirtynyt metsiin … kaikuu nyt heikosti … jostain suhisevan koivun sisästä.
Ja pääskyset kiirivät ylhäällä illan punertavassa ilmassa. Ilta ennustaa kuumaa päivää…
Sakris oli löytänyt Mikko Suomenvaaran rannalla uuden, pienen linnunpesän, jota maalaismuori arveli leppälinnun tekemäksi. Sitten Sakris kuuli sen linnun arasti tirahtelevan äänenkin … ja näki ääntelijän itsensä, harmaan ja koreilemattoman. Kohta kai se lintunen munisi pesäänsä munia, jotka kuuluivat olevan sieviä ja sinisiä.
Ja eräänä aamuna kajahti käen kukunta villistä korvesta, Mikko
Suomenvaaran asuinkylän läheltä.
Sakris käveli yhä paremmin…
Matkallaan kultaansa tirkistelemään pistäysi hän myöskin Krokelbyssä ja nouti sieltä harmonikkansa. Sillä aikoi hän soitella rakkaalleen…