"Ah … te … armeijan taivaallinen sotajoukko! Kyllä minä näytän teille jöökiä flikkani tähden!"
Kukkelman mietti keinoja, kuinka hän puijaisi noita hoitajattaria.
Kuitenkin joutui hän alakuloisuuden valtaan … kun ei tyttö kenties ollut huomannut häntä.
Olisikohan ennustaja sittenkin erehtynyt? Mutta sehän oli mahdotonta!
Sakriksen omat unetkin olivat näyttäneet ilmi elävästi tämän naisen.
Mahdottoman selvät unet. Juuri tämän naisen … aivan kuin valokuvassa.
Ei, kaiken, mitä uneksii sillä tavalla, täytyy toteutua … täytyy olla
tosi!
Sinä iltana oli Sakriksen pakko jälleen mennä tyhjin toimin asumukseensa. Mutta kuinkas sitten kävi?
Kun hän seuraavana iltana oli jo samalla tavoin lähtemäisillään pois turvakodin luota ja köntysteli vallia pitkin maantielle päin, niin kuuli hän ikkunasta ääniä, ja kääntyi: siellä oli hänen impensä! Tällä kertaa jonkin toisen naisen seurassa. Naiset katselivat ulos.
Sakriksen rinta vavahti onnesta ja palavasta toivosta. Hän alkoi nopeasti kävellä takaisin ikkunan eteen. Ikkunaan suoraan hän katseli … kiersi vartaloaan ja kasvojaan ikkunaa kohti.
Nyt toinen nainen huudahti:
— Mikä ihme tuolla on? Katso, Nelma! Sinä et katso… Älä huoli,
Nelma… Älä sure … joutavaa strunttia!
Se toinen oli punainen ja hyvin lihava. Jos Sakris olisi tarkastellut häntä, olisi hän huomannut naisen oikeassa silmässä valkean viirun, kaihijuovan, joka piirsi silmän kahtia niin kuin rako näkyy särkyneissä silmälaseissa. Mutta Sakris huudahti itsekseen: