— Nelma … kaunis nimi… Ihmeellinen nimi!
Nelma tuskin käänsi päätänsä… Hänen silmänsä olivat raukeat, sameat. Sinertävät luomet pyrkivät painumaan kiinni ikään kuin ilta-auringon säteitten vaivaamina. Poskipäissä hehkui.
Lihava nainen jatkoi:
— Strunttia, Nelma! Ei tässä ole hätää. Olenhan minäkin tullut tänne melkein tahallani. Ei ollut omaa asuntoa … ja kesällä ovat askit huonot. Phyi … mokomaakin siveää naista..! Ajaa minut lokaalistani … kun en voinut maksaa kallista vuokraa. Se syöjätär korotti taas sitä melkein puolella. Kuka sellaista voi maksaa… Lähetti kyttärit kimppuuni… En olisi saanut antaa tyttöjen asua luonani, en pitää hauskaa kavaljeerien kanssa. Phyi, hän on muka rouva! Mikä oli aikoinaan hänen isänsä … millä rahoilla osti hän itselleen miehen? Se pappa piti itse aikoinaan yöpaikkaa. Niin juuri, se on ihan totta! Nyt on tytär fiini: sellaista on hieno kerma maailmassa. Vei kaikki mööpelini vuokrasta … kaikki, kaikki. Entä erota pojastani … rakkaasta Pojusta! Kun nyt täti hoitaisi hänet hyvin! Ah, Poju-kulta. Saisinpa itse häntä hoitaa. Mutta pysyisinkö täällä kauan? Tiedäthän: ilman miehiä en voi olla. En voi! Se on mahdotonta. Ja kun sitten täältä pääsen ja saan Pojun luokseni, niin … frallaralla-rallaa… Kavaljeereja ja makeaa suuhun: likööriä … ja silloin, ah, ah, fralla-lal-la-frallaa! Ja sinä, Nelma, suret pienemmistä. Ei saa välittää, Nelma, pitää nauraa, pitää laulaa… Oi Vermlanti, sa kaunis, sa armahin maa! Pitää katsella ympärilleen. Katsopas tuotakin tuolla! Mikä se on? Mikä kumma?
Mimmi osoitti Kukkelmania, joka seisoi lankkuaidan takana ja katseli Nelmaa. Mimmiä rampa tuskin huomasikaan; Mimmin läsnäolo harmitti häntä kuitenkin vaistomaisesti.
Sakris koetti päästä lähemmäksi ikkunaa… Ja yrittäessään siinä liikuttaa jalkojaan nopeasti ja pontevasti ei hän taas muistanut edessään olevaa vallinreunaa ja sen kuoppia. Yhteen sellaiseen kuoppaan hän putosi … ja kellotti siinä takkiaisten seassa kuin mikäkin nurinkäännetty koppakuoriainen, heilutellen hiljaa raajojaan.
Mimmi nauroi ikkunassa:
— Tuo on lystikäs poika, katso, Nelma! Minunkin Pojuni on usein sellainen veitikka: styyrää itsensä ulos minun vaatteillani … tekeytyy joulupukiksi. Ja hän on vasta neljän vuoden vanha.
Sitten jatkoi Mimmi Sakrikselle:
— Tule tännemmäksi, poika! Näytä meille konstejasi! Mistä ihmeestä sinä olet saanut tuollaisen peruukin? Kuule, poika, poika!