Mutta puut kallistuvat yhä. Metsien omistajat tahtovat itselleen satakertaisia voittoja. Tietysti. Jopa tuhatkertaisia! Tietysti! Syyttävät rahtikustannuksia ja työpalkkoja. Mutta kohottavat voittonsa sadat kerrat korkeammiksi kuin palkkojen ja rahtien nousu. Minne köyhä väki joutuu, jos sattuu tulemaan kylmä talvi?
Ei, näin ei voi jatkua. Mahtavien täytyy oppia tyytymään pienempiin voittoihin…
Täytyy!
Millä tavalla täytyy? Siitä tuntuu Sakris olevan epätietoinen. Hän huokaisee … ja katselee ajatuksissaan kattoon. Keinutuolinsa on hän kuljettanut uunin eteen … ja istuu nyt siinä jalat allaan, käännettyinä jollakin tavoin suppuun kuin räpylät.
Hanabölen töllissä oli toki halkoja. Puita ei estetty kuljettamasta kartanon metsästä. Mutta nykyään alkavat kai metsätkin olla tyhjät. Metsien omistajat kuljettaneet kaikki ulkomaille.
Hanabölessä tarkeni ainakin sängyssä … ilman housujakin… Tarkeni suuri lapsiparvi: syntyihän näet Sakrista vanhemman veljen ja häntä nuoremman sisaren jälkeen vielä kaksi lasta. Sellaista se on, lapsia tehdään … eikä jakseta niitä hyvin elättää…
Ja naiset sitä tahtovat … järjettömät ja intohimossaan sokeutuvat.
Eikö olisi parempi, jos niitä olisi vähemmän..? Ja vähät vaalittaisiin oikein. Ei unohdettaisi jotakuta sairasta kitumaan töllin nurkassa, kuten Sakris unohdettiin. Ja puutteeseenpa ne nuoremmat sisaruksetkin varmaan kuolivat. Pieninä. Yhden heistä muistaa Sakris aina kuolleena: keltaisena, sinisenä, käpertyneenä … kuin mitäkin lihaa … haudattavaksi tehtyä lihaa.
Mutta papit ja opettajat … porvarit … eivät sallisi neuvoa ihmisille, ettei saisi olla lapsia enempää kuin jaksaa hoitaa. Se on muka pahaa … sosialismia. Ja sosialisteja, jotka sen tietävät, ei suvaita… Sillä yhteiskunta tarvitsee paljon lapsia: sotamiehiä, tykinruokaa…
Köyhyytensä vuoksi oli Sakriksen isä sidottu orjuuteensa kartanossa taikka ahertelemaan kylissä päiväläisenä. Harvoin häntä näkyi kotona. Kumma mies, posket puutteesta huolimatta punersivat..! Ei tietänyt mitään siitä, että maailmassa saattaisi olla parempaakin. Niin tyytyi ja eli. Ja niin kuoli. Oli marraskuu … syksy kuin nytkin … pimeä ja märkä ilta. Johonkin Hanabölen taloon oli kuultu huutoa vainiolta, vuoren juurelta. Oli menty katsomaan, siellä makasi isä … tulossa oikotietä kotiin. Oli kulkiessaan pudonnut kalliolta, ja jalka poikki! Siitä ei enää tointunut… Makasi ensin kuukausia sängyssä. Ei ollut lääkkeitä … ja mitäpä niistä? Lääkärithän ainoastaan myrkyttävät kansaa, saadakseen rahaa rohdoilla, joilla tehdään ihmiset yhä kipeämmiksi. Sen totuuden oli Sakris kuullut siltä mieheltä, joka täällä Krokelbyssä aikoinaan piti esitelmiä ja jolta Sakriskin viimein oppi syömään kasviksia… Niin, isä ei päässyt liikkeelle … ja siihen väsyi muutenkin. Kädet sylissä hän aina istui, pää riipuksissa … kuulematta edes, mitä hänelle juteltiin.