Yhä hiiviskelee Sakris Kukkelman lankkuaidan viertä. Hän ajattelee:
Nelma… Julia… Hänen silmistään, koko hänen kasvoistaan, jotka lensivät punaisiksi, huomasi, että hän on rakastunut minuun. Jumalan ja ihmisten edessä on Nelma minun. Jumalanko? Luonto, kaikkivaltias ja viaton Luonto, on hänet minulle antanut. Luontoa minä kiitän tästä lahjasta. Sen salaperäiset henget ilmoittivat unessa Nelmasta jo ennen kuin olin hänet nähnytkään. Kuinka arka hän on! Ei tohtinut edes katsoa minuun … koska rakkaus palaa sydämessä. Nelma, kyllä minä pelastan sinut täältä … oikeaan elämään…
Viimein lähti Kukkelman yöpaikkaansa.
XV
Sinä iltana ei Sakris välittänyt mitään maalaismuorin motkottelusta.
Ei, tuskin kuulikaan hän muorin toraa … hymyili vain itsekseen.
Muori sanoi:
— Lieneekö niitä taas ollut kylällä niitä … likkoja?
Sakris vastasi, että tietysti… Nuorella miehellä on muitakin asioita kuin istua vanhojen vaimojen parissa. Sitten hän meni ihan muorin eteen ja lauleskeli hänelle, työntäen sormensa melkein hänen nenänsä alle:
Tuli ihmeitä, tuli piruja, tuli pojalle kullan-liruja…