Jalopeurat olivat hänestä oikeita vihollisia. Paitsi että ne olivat vankkoja ja voimakkaita, oli niiden pää, kun ne astelivat miestä vastaan taisteluun, astelivat häntäänsä viuhtaisten, niiden pää oli pystyssä ja kyömyinen kuono koholla. Ja niiden silmät katselivat suoraan: kaikkein suorimmin juuri silloin, kun pedon hampaat paljastuivat ja kita ärjähti vihasta. Kaunista oli taistella niiden kanssa, vaikka taistelu kävi usein raskaaksi. Kuin Simson painiskeli jättiläisemme jalopeurain kimpussa ja väänsi niiltä viimein leuat nurin.
Ei hän näitä eläimiä ahdistellut, milloin ne tulivat juomaan hänen keitaansa puroista tai vuoriston lähteistä, ryömien auringon poltteesta nääntyneinä. Ei, vasta sitten, kun ne olivat janonsa sammuttamalla virvoittaneet voimansa, he karkasivat yhteen. Silloin huudahti ihminen: "Väisty, mahtava peto! Väisty, jos metsästät sitä kaurista kuin minäkin. Luovu siitä … tällä kertaa; toiste annan sinulle vuorosi. Ellet, niin sinut kukistan. Että väkevä lyö heikon, se on saksalaisen tunnustama eläinten ja ihmistenkin katkera laki. Ja tiedä eräs seikka, jos uskottelet voittavasi minut: tiedä, ettei sydäntäni haavoiteta hampain eikä kynsin. Minulla on nimittäin sydän muualla eikä ruumiissani. Olen jättiläinen, jolla ei ole sydäntä. Kuka minut kaataa? Sentähden: väisty taikka kuole!"
Mies väitti näin ollen, ettei hänen sydäntään voitu saavuttaa eikä häntä itseään surmata. Mitenkä hän siis pelkäsi ihmisten rangaistuksia?
Se olkoon sadun salaisuus.
Usein kiljui jalopeuran nälkä kuitenkin niin, että taistelu oli välttämätön. Nyt taisteltiin kauan … molemmat he vuodattivat hiekkaan tummaa verta. Mutta, kuten sanottu, viimein jättiläinen, jonka sydämeen vihollinen ei pystynyt, sai riistää taljan jalopeuralta … ja leikata parhaat herkut sen ruumiista, varsinkin sydämen ja aivot. Hän heitti suuren taljan hartioilleen ja palasi palmujensa siimekseen.
Jalopeuran aivot ja sydän ovat vanhastaan sankarien ruokaa. Ja eivätkö ne kelpaisi sutena metsästävän legionalaiskarkurin suuhun?
Myöskin pantterien kanssa hän otteli. Mutta niille ei hänellä ollut monta sanaa, noille kirjaville ja sulaville kissoille. Hän virkkoi:
"Ohoi teitä, jotka ette tule koskaan vastaani avonaisella maalla, vaan pälyilette kumpujen takaa ja hiivitte ruovistossa sadepurojen varsilla ei ainoastaan uhkailevin, vaan kavaluutta kiiluvin silmin! Niiden silmien keltaisuus muuttuu ihmisen edessä vihasta vihreäksi. Tulkaa tanterelle, taistelkaa!… Te ette tule, te kaappaatte syrjästä minun kauriini. Etsinpä teidät käsiini ja heitän nahkanne selkäni kaunisteeksi … tai sen jalkojen alle, joka säilyttää sydäntäni."
Jättiläinen surmasi pantterit. He eivät voineet hänelle mitään, koska häneltä oli sydän poissa. Sotamies nylki näiden taljat, alkaen niiden ilkeästä pääkopasta, sekä palasi nuo koreat taljat hartioillaan kotiinsa.
Shakaaleja tappaa oli helppo työ. Niitä ei puhuteltu, niiden kanssa ei taisteltukaan. Ne saivat hiiviskellä hänen perästään ja syödä hänen kaadettuja panttereitaan, jopa sammuttaa tulisen janonsa hänen keitaansa huonoimmasta purosta. Kumminkin yrittivät ne usein siepata varkain jättiläisen kahta kesyä kaurista, jotka hänellä oli keitaassa niinkuin ammoin Polyfemoksella lampaita luolassa. Mutta hän löi silloin niiden päät murskaksi auringon kovettamaan someroon, pesi kätensä ja sanoi itsekseen: