Keitaassa ei muuten ollut isäntinä oikeastaan muita kuin hän.
Harvinaisen ja ihmeellisen paikan oli siis sadun jättiläinen todellakin löytänyt itselleen.
Hän eli siellä melkein yksin … sanokaamme: melkein yksin. Monta ihmistä ei keitaassa olisikaan voinut elää, sen vähillä taateleilla ja persikoilla. Hedelmien lisäksi täytyi nimittäin jättiläisemmekin hankkia ruokaansa muualta, hyvin etäältä. Hän samosi hiekkameren poikki pohjoisen ylätasangon vuoristoon metsästämään. Tiettävästi hänen kaltaisensa jaksoi juosta pitkät matkat.
Metsästämistä nykyaikaisessa mielessä eivät hänen retkensä kuitenkaan olleet. Sillä … tämä jättiläinen oli varustettu ainoastaan kurjalla jousella.
Ei kiväärillä, vaan jousella! Sehän kumma … että hän oli karatessaan jäänyt ilman pyssyäkin.
No, jousen varassa eläminen ei ole aivan helppoa.
Jousella hän ampui lintuja, joita on kylläkin ylätasangon kolkkojen vuorten välissä. Mutta juoksustakin hän otti kiinni riistansa … paitsi kauriita myöskin petoja. Hän kuristi ne isoilla käsillään, ellei niitä tappanut väkipuukollaan. Petojako hän pyyti? Niinpä niin: hän oli jättiläinen, ja eikö petojenkin liha kelpaisi barbaarisen Iegionasotamiehen ravinnoksi?
Nuoretkin lukijat arvelevat varmaan, että hän oli hullu. Miksikä ei olisi ollut? Eikö moisessa elämässä järki sekaantuisi?
Hurja oli hän näöltäänkin. Hänellä huiskui päässä punertava, melkein valkeaksi palanut tukka, sillä hän ei suojannut tulisimmassakaan paahteessa päätänsä, vaan samosi paljaspäin. Siinä suhteessa hän oli muinaisarabialaisten runouden sankarien veroinen, koska näiden sankarien korkein kerskunta on se, että he kestivät auringonpoltetta ilman päähinettä. Hänen silmänsä olivat kylläkin siniset, mutta posket leveät ja melkein mustiksi paahtuneet, ja nenä saksalainen.
Sallikaamme hänen ulkomuotonsa olla rauhassa. Antakaamme hänen juosta erämaassa irrallaan kuin peto … hyppiä hiekkavallien ylitse, tappaa kauriita ja muita eläimiä, joita hän söi.