"Shakaalin sielu on vielä iljettävämpi kuin sen nahka … sielu, joka ei ole suora eikä rohkeasti vilpillinen, vaan öisin tyhjää ulvovan ja päivin tyhjää hahattavan sielu! Oi, jos pääsisin koskettamasta shakaaleihin!" Kauas erämaahan heitti hän niiden ruumiit.
Mutta mitä puhua jalopeuroista ja panttereista? Muitakin vihollisia hänellä oli, viisaampia ja voimakkaampia. Pölypilvenä kiitää erämaassa beduiinien sotilaita. Niitä tuli kerran lauma hänenkin alueelleen. Etummaisina lennättivät miehet … takana samosivat naiset ja kuparinruskeat lapset huojuvien kamelien seljässä. Miehet lennättivät hurjilla ratsuilla, nälkää nähneet ja karaistuneet sankarit … laukoen nopeassa tahdissa jättiläistämme kohti pyssyjään, pitkiä ja tarkkoja, kilpikonnanluulla kirjattuja. Jättiläisellä ei ollut muuta asetta … kuin jousi. Ohoh, turhaan he ryntäsivät, kuulat ja käyräsapelit kimposivat sadun karkaiseman rinnasta niinkuin vaskisesta kilvestä. Pitkä ja peljättävä olento surmasi väkipuukollaan vihollisia kymmenen, loput rukoilivat häneltä armoa, heittäytyen kasvoilleen maahan. Nyt antoi hän beduiineille muutaman päivän kestitystä: jalopeurain ydintä ja kauriittensa maitoa. Sitten saivat ne lähteä; kaatuneitten ratsuja tai heidän aseitansakaan ei hän ottanut. Mitä olisi hän tehnyt niillä? Hänen jalkansa olivat nälkäkurjen jalkoja nopsemmat, eivätkä hänen kouransa tarvinneet pitkää asetta.
Entäpä erämaan henget? Arabialaiset sadut kertovat aavikoilla olevan paljon niitä … enimmäkseen synkkiä ja vihamielisiä henkiä … julmia haltioita. Nekin mahtoivat vaivata miestä, joka oli tappanut oman veljensä ja oli tuomittu pysymään aina vieraalla maalla, jopa sortumaan lopulta yksinäiseen hautaan. Nämä henget olivat luonnollisesti paljon suurempia kuin itse jättiläinen. Sellaisia, jotka peljättivät sadussa Aladdinia, kun ilmestyivät hänelle ensi kertaa. Ne kohosivat yöllä, joka on henkien aikaa, hiekkojen alta; ne ulottuivat kelpo matkan taivasta kohti, pimentäen kuulta valon; uhkasivat onnetonta pahoilla kohtaloilla ja kauhealla kuolemalla.
Mikään afrikalainen yö, öistä synkin, ei liene niin musta kuin tuollainen toivoton elämä.
Mutta olihan jättiläisemme sydän hyvässä kätkössä… Sellaisessa taikalippaassa, että sen salaiset ominaisuudet muuttivat synkimmänkin yön niin kauniiksi kuin kangastus. Omituinen riemunlaulu partaisilla huulillaan selvisi erämaan lapsi sekä isoista että pienistä pahoista-hengistä … vahvasti uskova ja väkevä laulu.
Näin eli jättiläinen keitaassa.
Ja silti olivat hänen päivänsä luetut. Silti voittivat erämaan henget, jotka uhkasivat tuota Saharan pitkää poikaa.
Lienee kulunut pari vuotta, silloin oli hänen kohtalonsa hetki tullut.
Lapsena kuulemassamme sadussa kerrotaan, että muudan jättiläisen vihollinen sai viimein tietää, missä hän säilytti sydäntään. Joltakin lavertelevalta linnulta hän sai sen tiedon.
Näin kertoo satu siitä kätköpaikasta: