Mikä tähän lienee ollut syynä? Sekö, että vieras oli europalainen, joten karkuri ehkä piti häntä parempana kuin beduiinejä? Mutta olihan sinipukuinen samalla myöskin ranskalainen, nyt hänen isänmaansa verivihollinen ja siis hänellekin vihollinen … sillä uskomme, että karkuri rakasti, ainakin näin vieraassa maassa kärsiessään, isänmaatansa. Vai oliko yksinäiselle mieleistä viimein kuulla tuttua kieltä?
Kuinka lienee ollut…
Ehkäpä erämaan henget lopulta pettivät tällä tavoin jättiläistä. Joka tapauksessa vei hän ensin ranskalaisen lepäämään. Eikä vienyt suinkaan pelkälle ruohokunnaalle, palmujen alle, vaan majaansa…
Sinitakkisella oli kauniit, hiukan vinot silmät, ja hyvin punainen ja leveä suu.
Mutta minkälainen oli karkurin maja? Kuka uskoisi moista satua! Nyt näemme, kannattiko keitaassa asua.
Keskellä suurinta lammikkoa oli pieni saari. Saareen ei näkynyt pääsyä muuten kuin kahlaamalla … eikä se ollut ulkoa katsoen yhtään erikoinen: ainoastaan jotain kullanruskeaa rauniota pilkisti niiden jättiläiskaktuksien ylitse, jotka peittivät saaren korkeita rantoja. Loistavanpunaisessa kukassa komeilivat kaktukset. Mutta kun kahlattiin lammikon poikki, oli pensaikon sisässä palmulaudoista tehty portti … pinnasta lahonnut, mutta vielä täynnä vahvikenaulojen koristeltuja kantoja… Ne naulojen kannat olivat aikoinaan muodostaneet punaiseksi maalattuun porttiin moskean kuvan. Ja portin takana aukesi eteen pieni itämaalainen palatsi!
Ensin pyöreä piha. Siinä välkkyi suihkulammikko marmoriäyräitten välissä. Marmori oli vielä niin kulumatonta ja hienoa, että sinitakki ensin arasteli astua sille europalaisilla anturoillaan.
Kypressit ja vielä raskaammin tuoksuvat ruusut kasvoivat sieltä täältä pihan permannosta.
Pihan ympärillä näytti olevan asumuksia … toisessa kerroksessa, ikäänkuin luhdeissa, joita hevoskengän muotoiset kaaret kannattivat. Mitkä kaaret! Valkeat … nypläilty täyteen arabeskejä.
Lentoupseeri seisoi portilla kummastuksesta vaiti; suurin silmin katseli hän ympärilleen. Suihkulammikon vesi virtaili kohisten marmorikouruja myöten. Mutta pikku linnut eivät visertäneet, vaan istuivat hiljaisina myrteissä, ja kuivuneet oksat kypressien latvoissa kalisivat niinkuin mitkäkin luurankojen sääriluut.