Se kattokerroksen kamari, jonka hän otti korvatakseen edellisen hotellin kuluja, tuntui tosin alakuloiselta. Rautasänky siellä oli ja pesukaappi… Ja pöytänä piironki. Eivätkä ikkunan kartiinitkaan riippuneet sillä tavoin kuin Suomessa … Mutta taistelemaanhan tänne oli tultu … ulkomaille! Pahinta oli, että Matin sormia alkoi heti tässä huoneessa paleltaa, sillä turhaan etsi hänen silmänsä uunia. Matti aikoi sen tähden lähteä tästä heti kaupungille … katselemaan Hampuria, ja syömään. Syömään voileipää ja makkaraa, kahvin kanssa. Niin, sen tekisi hän … kun oli tässä ensin vastattu hotellikirjaan poliisilaitoksen vaatimat kysymykset. Siinä olikin paljon työtä: muistaa ja kirjoittaa saksaksi paitsi että hän oli käynyt lyseonsa Mikkelissä, myöskin, kuinka vanha hänen isänsä oli. Mutta mistä Matti muisti isoisänsä elinpaikat ja kuolinvuoden? Joskin hän myönsi hyväksi, että järjestys on hyvä, niin hän hermostui, vaikkakin tämän kyypparin leveä ja luja naama estä häntä ilmaisemasta suuttumustaan.
Viimeinkin kaupungille. Satoi kylmää tihkua … täälläkin. Tietysti hänellä ei ollut sateenvarjoa … oli sekaannuksissaan jättänyt sen pormestarien hotelliin! Nyt hän sai rämpiä märkänä kaduilla … Eikä sitten Saksan makkarakaan maistunut hänestä oikein hyvältä … tällaisessa sateen kylän kahvilassa. Voita ei siinä kahvilassa, johon hän painui, tunnuttu annettavan hyvää. Entä sokeri?
Sokeria ei taaskaan tuotu muuta kuin kolme vaivaista palaa!
Huokaisten palasi Matti Vahvaselkä kadulle. Alakuloiselta tuntui Hampurin satama. Suorastaan pelättävältä. Kivihiilen savun seasta kuumottivat Elben harmahtavat laineet. Lukemattomien laivojen ja telakkain pillit vihelsivät räikeästi… Tuossa oli jokin kalkkiliike, yhtä likainen valkeudessaan kuin kivihiilen mustaamat tehtaat. Tosiaan, tämähän oli ilmeinen kiireen vertauskuva! Hädän ja elämäntaistelun julma kuva.
Ikävä oli Matille ilta … Miten saada se menemään hotellissa? Jospa olisi edes ollut mukava maata! Mutta kun hän vetäytyi sänkyynsä, huoneen ainoaan lämpöiseen paikkaan, niin kuinka saattoi hän nukkua moisella mustalaisen kuormalla: vanha ja pullistunut vieteripatja narisi ja pisteli kovilla ruodoillaan selkään ja vatsaan. Peite oli kaikkein oudoin: niin paksu ja pyöreä kuin mikäkin jättiläismakkara, joten se ei pysynyt päällä, vaikka koetti pitää sitä kynsillään kiinni. Jos viimeinkin nukahti, irtautuivat sormet, ja Matti heräsi vieterien soittoon: hän oli käännähtänyt, makkara oli pudonnut lattialle… Ikkunakin sängynpäässä oli rikki. Ovi ei mennyt lukkoon … sellainen resu! Ei, unta ei Matti nukkunut, vaan houretta, heräämisiin katkeavaa houretta. Puolivalveillaan hän näki varkaita. Oven eteen oli hän nostanut pärekorinsa, että kuulisi, jos varkaita tulisi sisään. Mutta lompakon hän piti älykkäästi pieluksensa alla sängyssä.
Koskaan ei Matti Vahvaselkä ollut peljännyt niinkuin tässä lähetyshotellissa, jossa kuului kaiken yötä seinän takaa juoksua … miesten ja aina saman naisen ääntä. Voi tätä suurkaupunkia! Voi Saksaakin.
Matti kiitti Jumalaa, kun aamu alkoi hämärtää. Silloin hän nukkui.
Mutta ennen nukkumistaan oli hän päättänyt ryhtyä hankkimaan jo seuraavana päivänä itselleen paikkaa… että pääsisi kodikkaampaan elämään. Johonkin puutarhaliikkeeseen hän aikoi.
Herättyään kello yhdeltätoista hän pukeutui, peseytyi ja silitteli tukkansa jakaukselle. Meni kaupungille, etsimään paikkaa. Ensin hän kuitenkin etsi kahvilaa, jossa saisi tarpeeksi sokeria. Ja sitä olikin saatavissa, maksamalla muutaman pikkukolikon lisää. Mutta aikoessaan maksaa, huomasi hän nyt, että tällä kertaa oli lompakko jäänyt hotelliin … sänkyyn, pieluksen alle. Mattihan nyt vasta oli hajamielinen … ulkomailla! Hän juoksi hotelliin, hiki helmeili pitkin hänen nenäänsä. Taivaalliselle Isälle kiitos: lompakko oli vielä tyynyn alla … vaikka vuode olikin jo järjestetty. Eilinen kyyppari, se leveänaamainen, selitti nähneensä Matin lompakon siellä; hän oli asettanut sen siihen paikoilleen takaisin. Matti oli miehelle ylen kiitollinen … ja ihmetteli, että Saksassa on rehellisiä ihmisiä. Hampuri ei toki ole, vaikka se onkin valtava suurkaupunki, mikään sellainen kuin esimerkiksi Lontoo tai Pariisi.
Mutta kuinkas sitä paikkaa nyt haetaankaan? Matti katseli kaduilla liikekilpiä. Lähti viimein samoamaan kauemmaksikin. Hyvillä toiveilla hän lähti, joskaan ei samanlaisilla kuin Suomessa… Kyllähän kotona sopi ajatella, kuinka hauska ulkomailla olisi ahkeroida, päiväpaisteessa. Aurinko ei nyt sattunut paistamaan, vaan näkyi ainoastaan harmaita kivimuureja. Talvi se on … ulkomaillakin. Mutta yhä matalampia taloja tuli viimein. Illan suussa löysi hän jonkinmoisen avonaisen alueen, jossa oli hyvin hoidettuja vihannesmaita. Löysipä puutarhurinkin. Täytyi rohkaista luontonsa, soittaa ovikelloa. Jokin nainen, lihava, komea ja sinisilmäinen kuin enkeli, tuli avaamaan. Matti nosteli hattuaan … alkoi selittää asiaansa. Nainen seisoi hetken ällistyneenä, ja löi sitten yhtäkkiä Matin edessä oven kiinni. Pois juoksi, ei enää palannut. Luultiinko Mattia rosvoksi? Tai … kiinalaiseksi? Matti luikki tiehensä.