Matti oli päästä pyörällä. Hän vimmastui. Ei ainoaa Suomen sanaa … ainoaa ihanaa sanaa!
Toinen kahdesta merimiehestä, jotka istuivat Matin vieressä olevassa pöydässä, savupiiput hampaissa ja jäykkinä, sillä he olivat tulleet vasta äsken tänne, kysäisi yhtäkkiä Matilta:
"Was für ein Konsul?"
"Ich bin kein Konsul", vastasi Matti hitaasti.
Merimiehet purskahtivat nauruun. Muistakin pöydistä Mattia katsottiin.
Papukaija katossa matki naurua…
Matti lensi hyvin punaiseksi, hän nousi, huitoi kättään, huusi ja noitui suomeksi. Rahaa heitti hän pöydälle ja lähti ulos. Hän oli päättänyt matkustaa heti kotiin.
Kauan sitten hän oli pitänyt tarkasti muistissaan, että laiva lähti Lyypekistä parin päivän perästä tästä päivästä, jumalan kiitos, hänellä oli vielä vähän rahaa, jopa ehkä pieniin ostoksiinkin… Ja täytyisihän sitä vaikka alentua pyytämään tunnettua ankkurikyytiä kapteenilta.
Niin paljon Matti vain uskalsi, että hän osti Hampurista itselleen haikaratakin ja raidalliset housut.
Sydän keveni, kun hän näki Itämeren, joka syleilee Suomen rantoja. Riemuiten tervehti hän ilkeää puna-sini-valkeaa ryssänlippuakin, sillä sen alla mentiin siihen aikaan Suomeen.
Rahat riittivät, kolmanteen luokkaan.