Mutta suomalaisessa ruokapöydässä hän toki sai istua … nauttien ruisleivästä.
Jopa alkoi hän viimein puhua pöytätovereilleen:
"Was? Sprechen Sie deutsch? Nicht? No … ulkomailla alkaa tuntua korvista oudolta kuulla omaa ääntänsä … melkein siellä kielensä unohtaa. Mukavaa on jälleen kuulla suomea… Ja tämä se on vasta leipää, tämä se vasta ravitsee! Ja muutenkin Saksassa eletään tukalasti … monessa suhteessa… Palkat ovat huonot. Niin, Saksassa onkin toinen kurssi kuin meillä! Paljon olisi meillä sieltä oppimista. Mitä?… Bitte! Eikä siellä anneta sokeria…!"
Niin pakisi Matti nyt tällä ensimmäisellä tyydyttävällä aterialla. Niin myöskin toisella. Mutta tällöin hän kuitenkin alkoi kesken syöntiään kysellä pöytätoveriltaan, eräältä Amerikasta palaavalta terässorvarilta:
"Mitä … mitäs tämä on?"
Omituista se olikin. Lattia nousi ja laski raskaasti. Naisväki jätti ateriansa kesken. Terässorvari, jolla oli pystynenä ja englantilaiseen tapaan ajellut kasvot, vastasi:
"All right … myrsky!"
Vielä syö Matti, koko rahan edestä; syö terässorvarin kanssa. Nyt nousee hän kannelle, hyvin kalpeana kasvoiltaan. Kaiteen ääreen hän menee.
Sieltä tulee hän sorvarin luokse ja sanoo vihaisesti: "Sinne ne ruuat… Milloinkaan minä en lähde enää … ulkomaille!"
Matti hoippuu kannen alle, jatkaen mennessään: