"En Saksaan … enkä muualle… Voi … tätä mertä." Peloittaa alhaalla, sillä sieltä olisi vaikeampi pelastua kuin paremmista luokista.
Myrsky kiihtyy. Roiskis, jyrinällä tulvii kokonainen meri keulan yli, jonka alla Matti makaa lavalla. Pitelee kiinni patjasta, kasvot pielusta vasten. Tuossa yhteisessä salongissakos on voihketta! Matti rukoilee Jumalaa varjelemaan häntä … vielä tästä. Yhä äkäisemmäksi tulee meri. Lasit hyppivät hyllyiltä permannolle ja menevät pieniksi siruiksi. Yhtäkkiä kohottaa Matti päätänsä. Muistaa, että se pärekori oli jäänyt kannelle; nyt se saattaa jo olla meren kidassa. Pystyyn Matin täytyy, hän konttaa permantoa pitkin. Pääsee kannelle, näkee kuohuvissa aalloissa korinsa … pelastaa ainakin haikaratakkinsa ja raidallisensa. Onnistuu paluuretkellään. Heittelehtii vuoteella, rukoilee. Kori kuljeskelee pitkin lattiaa. Matti kiipeää alas lavaltaan ja sitoo korinsa pöydän jalkaan. Hirveitä päiviä, kamalia öitä… Kolmen vuorokauden kuluttua tullaan johonkin Gottlannin lahteen, pariksi tunniksi myrskyltä suojaan. Matti huokaisee ja nousee kannelle. Mutta kuinkas vielä käy? Tämän matkalaisen onnettomuudet ovat moninaiset. Tuulenpuuska tempaa knallin hänen päästänsä, lennättää sen mereen. Eihän Matti arvannut olla enää varuillaan. Nyt hän hädissään huutaa, heiluttelee taas käsiään. Luotsit nostavat hatun merestä. Siinä sanoo Matti amerikalais-suomalaiselle tuttavalleen:
"Kyllä … minä en lähde enää … ulkomaille."
Matti pysytteleiksen oman luokkansa kannen kulmauksessa, toisen luokan matkustajilta piilossa. Juttelee rautasorvarille sitä ja tätä Saksasta. Silloin alkaa hänen otsaansa ja poskiaan pitkin valua jotakin kosteaa. Siirtolaiset tuolle valuvalle nauramaan. Oh, ne viirut kuuluvat olevan taivaansinisiä. Matti selittelee rautasorvarille:
"Ei tämä ennen ole värjännyt … vaikka olen hikoillut… Mutta luotsit lienevät puhkaisseet vuoriin reiän, ja alla on sinistä kangasta. Kyllä ne petkuttavat … ulkomailla. En mene sinne enää!"
Viimein matkalainen pääsi jälleen Suomeen … toivottuaan sielussaan vakavasti, että tulomatkan myrsky olisi hänelle viimeinen varoitus. Jumalan varoitus kotimaansa hylkääjälle… Oi, olihan pyhästä Augustinuksestakin tullut aikoinaan pyhä Antonius, vaikka hän eli kauan tuhlaajapoikana…
Turku. Tullimakasiinissa sanoo Matti nyt tullimiehille, sillä siellä ei enää tiedetä, missä luokassa Matti on matkustanut:
"Was? Sprechen Sie deutsch? Nicht?… No, eihän se tee mitään… Sillä täällähän on varsin rattoisaa: tuli kamiinissa … koivuisia nalikoita. Niitä ei ole Saksassa. Eikä siellä tipu sokeriakaan muuta kuin pari murua kuppia kohti, haha! Entä ihmiset siellä… Mutta järjestyksen maa on Saksa…"
Tavaksi jäi hänelle myöhemminkin sanoa, kun hän sitten hoiteli puutarhoja tuolla Mikkelin takana, vielä isompia kuin sen kartanon, jossa hän oli tämän uransa alkanut, hoiteli melkoisen tyytyväisenä, ahkerasti ja sikäli yhä lisääntyvällä taidolla, tavaksi jäi hänelle sanoa sivistyneille tuttavilleen, milloin joi heidän seurassaan kahvia:
"Kas tällaista mässäilyä! Toista se oli … Saksassa … palvellessani Hampurissa … opiskelemassa. Ei siellä sokeria näin koko tuusaa. Ja paljon kovempi siellä on muutenkin elämä kuin meillä. Mutta järjestystä ulkomailla on. No niin … kuitenkin Suomi on hyvä maa. Was?"