Mutta kas, pysähtyipä pari henkilöä hänen kanssaan pakinoillekin. Ensin tuli muudan Tallinnasta tänne kesäksi asettunut taidemaalari, menossa meren rannalle, työlaatikko kainalossa. Ja sen jälkeen eräs nuoren virolaisen armeijan luutnantti, joka asuu Raudin kylässä, virkistymässä vapaussodan haavoista. Näihin molempiin oli Raud sattunut tutustumaan täällä ulkona luonnossa; oli alkanut puhua heidän ammattiasioistaan. Raudin mielenkiintoa herättää näet kaikki, ja sellainen ahkera mielenkiinto on hänestä ihmisen velvollisuuskin. Hän sanoo, että Goethe, tuo suuri runoilija, jollaisia saattaa nousta itsekkäistäkin kansallisuuksista, lausuu, ettei mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta. Siispä olisi Raud perehtynyt mielellään myöskin maalauksen mystillisiin salaisuuksiin. Sodassa jälleen hän on ollut itse, haavoittunut Eestin vapauden puolesta. Jollakin tavoin hän siis on tutustunut taidemaalariin ja luutnanttiin. Sitten on hän joskus nähnyt hetken sopivaksi tohtia pyytää heitä matalaan majaansakin, maistamaan kupin kahvia ja puhelemaan kanssaan ihanteellisista asioista. Ja he kolme ovat puhelleet, oivallisen kahvin ääressä.
Ilokseen näki koulumestari tänä aamuna nuo ystävänsä. Jo loitompaa hän heilautti taiteilijalle hattuaan. Miehen tavalla puristi hän luokse saapuen tuon pitkätukkaisen ja maalin tahraamassa mekossa keinahtelevan kättä. Pysähtyi siinä nyt, huiskutteli keppiään ja näytti maalarille aiheita, jotka hänen mielestään olivat sopivia: tuo metsänlomasta pilkistelevä merenlahdelma … sininen kuin nuoren neitosen silmät. Lahden rannalla paistoi entisen aateliskartanon huvipaviljonki … nyt punaiseksi maalattu. Raud sattui ohimennen mainitsemaan, että paviljonki-sana johtui kai ranskalaisesta sanasta, joka merkitsi lippua. Vai kuinka se asia lienee? Mutta joskin meren sininen ja paviljongin punainen väri tekisivät hänen mielestään rinnatusten asetettuina iloisen ja ikäänkuin reipastuttavan vaikutuksen, sillä punainen on ennen kaikkea rohkeuden väri, ja sininen merkitsee toivoa, tai paremminkin uskoa, koska runoilijat yleensä nimittäin pitävät vihreää toivon värinä, niin vieläkin ylevämmäksi tulisi hänestä maalaus, jos taiteilija kohottaisi paviljongin lipputankoon Eestin uudet värit, sinistä, mustaa ja valkeaa. Kohottaisi maalauksessaan. Eikö näet asia ole niin, että taiteessa pitäisi ilmetä aina jotakin aatteellista? Vaikkapa kätkettynä kuvan henkeen. Tällä tavoin puheli Raud maalarille, tähystellen häneen vaalein silmin, joiden sini näytti auringonpaisteessa harmaalta. Taiteilija ei hänen tarkoitustaan oikein ymmärtänyt, eikä voinut vastata aivan perinpohjin hänen kysymyksiinsä. He eivät löytäneet pakinalleen täysin yhteisen katsantokannan lähtökohtaa. Sentähden siirtyi puhe siinä pian toisiin seikkoihin, mikäli heillä nyt kummallakaan oli paljon aikaa. Opettaja kysyi, oliko tuo meren vivahde tällä kertaa tehtävä Preussin-sinisellä vaiko koboltilla. Meren värissä oli todellakin kobolttia, joten taiteilija hämmästyi vielä kerran, entisten lisäksi, kuinka tämä opettaja tunsi näitäkin asioita. Eikä taiteilija, kun he sitten erosivat, pitänyt Raudia laisinkaan niin hulluna, jona eräät tämän kylän talonpojat olivat häntä joskus maininneet.
Raud kumarsi ja nosti jälleen hattuaan. Hän käveli vielä. Kylän loppuessa tuli sitten vastaan luutnantti, ripeästi astellen … Eestin nuoren tasavallan univormussa, niin sirossa kultaisine olkamerkkeineen ja välkkyvine nahkasääryksineen, että Raudia riemastutti. Isänmaan puolesta oli upseerilta ruhjoutunut käsivarsi … se riippui yhä siteessä. Hänelle nyt Raud nyökkäsi jo etempää. Luutnantti oli hänelle vielä tuttavampi kuin taiteilija: tuttu rintamalta, vaikkei juuri Raudin komppanian upseereita. Lähelle tullen löi opettaja sotilaallisesti kantansa yhteen ja virkkoi luutnantille leikillisesti: "Herra luutnantti, virkeällä aamukävelylläkö? Ja aina noin comme il faut … kuten suuressa maailmassa sanotaan."
Raud kumarsi ketterästi ja syvään. Tiedusteli, miten kehittyi luutnantin käsivarren terveydentila. Omaa rintaansa, vaikka siihen koski voimistellessa vieläkin, saksalaisen kuulan arpeen, ei hän maininnut. Ei, opettaja alkoi puhua vapaussodasta, tuosta aina ihanasta; Viron bolsheviikkien yrityksestä sotkea Eestien maa Venäjän jalkoihin … venäläisten ja ehkä saksalaistenkin pettäminä. Raud huudahti:
"Iki-ihana oli todella oikean demokraatisen ja kansallismielisen Eestin nousu, joka teki tyhjäksi venäläisten ja vielä vaarallisempien saksalaisten diplomadian." "Diplomatian", oikaisi luutnantti. Nyt he puhelivat Eestin tulevasta kohtalosta; se oli vielä häilyvä, mutta opettaja uskoi sen pääsevän ankkuripaikkaan, jos vain armeija oli luja, tuo Eestin oivallinen luotsi. Raud selitteli sitten siinä, kuinka valtion säilymiselle on välttämätöntä yksityisten uhrautuminen, kuten todistaa Hegel, tämä suuri aatteen filosofi, jonka erästä lauselmaa hän nyt toisti; välttämätön sekä sotilaan että rauhan miehen puolelta. Yhä innostuneemmin mainitsi Raud, kuinka ehdottomasti moraali vaatii kansaa samoin kuin yksilöäkin pysymään kiinni oikeudessa … norjumatta oikealle tai vasemmalle … arssinaakaan: anteeksi tämä itämainen mittayksikkö.
Pian he kuitenkin erosivat, koulumestari ja pyöreä luutnantti, joka sai vielä kutsun kahville.
Eikä Raud ilmaissut hänelle nyt enemmän kuin koskaan ennenkään, miten hän itse väistymättä pysyi oikeudessa. Ei … vaikka hänen sanoissaan vilahtelikin sellainen asiaintila. Opettaja ei kohtaloaan valitellut.
Vieläkin käveli hän kappaleen matkaa. Tahtoi nousta tuonne toiselle harjulle, joka on hiukan kylää korkeammalla … näkemään suurta mertä, Viron ja Suomen siltaa.
Mutta kun hänen silmänsä sattuivat siihen vasemmalla olevaan kartanoon, jonka uusi tiilikatto on mainittu, ei hän saattanut olla hiukan rypistämättä otsaansa, liian aikaisiin uurteihin mennyttä ja hermostuneesti punertavaa. Sillä se kartano on kylänvanhimman, erään hänen julkeimman vihollisensa taikka oikeammin sanoen oikeuden vihollisen.
Ja toinen vihollinen jälleen asuu tuolla evankeelisen kirkon vieressä.
Kirkko näkyy notkelmasta … venäläisen kirkon vihreän katon takaa.
Asuu lumivalkeaksi kalkitussa pappilassa. Tämä vihollinen tahi poloinen
on kylän luterilainen kirkkoherra.