Koulumestari Raud huokasi itsekseen kuitenkin:
"Oi Aate! Auta minua unohtamaan oikeuden viholliset, uskomaan totuuden lopulliseen voittoon! Milloin jaksan minä, heikko ihminen, kulkea läheltä kylänvanhimman taloa ja oman kirkkomme pappilaa? Sen täytyy toki tapahtua. Ihmisyys vaatii kehittämään parempia puoliaan, ja se tapahtuu! Silloin olen voittanut itseni … vaikka ei oikeus näennäisesti voittaisikaan. Aate, anna uskoa, tao raudaksi Raud!"
Silloin oli hän jo lopettanut säännöllisen aamumatkansa … nähnyt sinisessä usvassa auteroitsevan meren. Nyt hän kääntyi jälleen kotiin, arkisiin askareihinsa: varaamaan itselleen leipää talveksi, hoitelemalla maidonantajaansa ja pientä perunapeltoaan.
Tässä istuu hän nyt, kuten kerrottu, takkansa ääressä, aamiaista valmistamassa ja itseään Kantilla vahvistamassa.
Mutta vahvistus ei voi aina heti onnistua. Tänäänkin putoaa kirja välistä hänen polvilleen. Perunavesi alkaa porista. Sen tähden ei kuitenkaan ole kiirettä. Silakat ja tilkan maitoa on hän jo pannut kattilaan.
Raud tuntee mielensä katkeroituvan.
Mikä onkaan hänen kohtalonsa?
Eikö Eestin uljaan tasavallan hallitus todellakaan muista häntä? Anna hänelle oikeutta? Hänelle, joka on sortunut vihollisinaan kiivaana vastustajana.
Hän on viimeinkin valittanut tilaansa hallitukselle … ei kenellekään muulle. On täytynyt valittaa. Mutta apua ei kuulu.
Sen sijaan voivat hyvin ne henkilöt, jotka ovat paitsi syyllisiä hänen onnettomuuteensa myöskin rikkoneet isänmaata ja kansakuntaa vastaan, nimittäin ennen muita kirkkoherra ja tuo kylänvanhin. He jaksavat mainiosti … ja kantavat rinnassaan kunniamerkkejä.