Lihava pappi ja rikas kylänvanhin pudistivat päätänsä, varsinkin kylänvanhin, parta pitkänä ja kirjava paita housujen päällä. He pudistivat päätä ja rypistivät otsaansa, kun kuulivat, mitä pikkulapset kertoivat koulumestarin heille tarinoivan. Kylänvanhin kiivastelikin tästä asiasta opettaja Raudille. Silti kului se vuosi.
Mutta seuraavan vuoden vaihteessa täytyi taas lähettää hallitukselle tuollainen raportti. Kirkkoherra toi opettajalle kaavakkeen, johon Raudin oli täytettävä tyhjät lomat: kuinka pitkälle ukaasin noudattaminen oli sujunut, miten paljon lapset osasivat venäjää. Raud kirjoitti varmalla kädellä lomakkeihin, ettei ryssää oltu opetettu sanaakaan ja että pienokaiset edistyivät erinomaisesti oman ja rakkaan eestinkielensä taidossa.
Tästä pappi sekä kauhistui että suuttui. Hän sanoi koulumestaria hulluksi, sillä Raud ei alistunut edes sen vertaa, että olisi täyttänyt uuden kaavakkeen valheellisella ilmoituksella.
Silloin kirkkoherra, pitäen Viron kaunista asiaa ainakin tällä hetkellä toivottomana, laati itse raportin, koulumestarin nimessä. Kotonaan hän sen teki, ja lähetti sen sitten asianomaiseen paikkaan: aineita oli opetettu valtakunnan kielellä, lapset oppivat hiljalleen mahtavan keisarikunnan kieltä. Näin hän siitä asiasta selvisi. Mutta hän oli pelossa, miten vasta selvitä tällaisesta pulasta, jos santarmit tahi mahtavammatkin tulisivat tarkastamaan koulua.
Kirkkoherran oli pakko ilmaista asia myöskin kylänvanhimmalle, seudun rikkaimmalle talonpojalle. Kylänvanhin uhkasi nyt Raudia jo Siperialla; itse hän kävi opettajaa uhkailemassa.
Raud ei ollut toivoton Eestin asiasta. Vaikka toiveita olisikin ollut vähän, ei hänestä ihmisellä ollut oikeuttakaan jättäytyä epätoivoon. Sitäpaitsi hän seurasi varsin tarkoin Venäjän ja Saksan taisteluista tulleita viestejä. Ne olivat jälleen kaksipäiselle kotkalle pahaa ennustavia. Vieläpä kuuli hänen innostuksensa esimerkin suomalaisista, tuon ihaillun veljeskansan pojista, jotka olivat rientäneet ottelemaan venäläisiä vastaan Saksan sotajoukoissa: huhuja heistä toivat Riian rintamalla haavoittuneet virolaiset sotamiehet. Ah, Suomen Kullervo oli siis astunut vaikkapa pöyhkeäin preussilaisten riveihin synnyinmaansa puolesta! Eikö historian sormi viittaisi Eestillekin jotakin majakkaa, jota kohti se voisi suunnata myrskyssä vuotavan purtensa? Oli odotettava! Oli valmistettava maata vapauden ihanalle kylvölle.
Kas niin, yhä useampana päivänä joka viikko opetti Raud nousevalle polvelle Eestien historiaa … yllytti nuorten kansallistuntoa. Kylänvanhimman uhkaukset, kirkkoherran nuhteet, kauniit puheet ja torat eivät auttaneet. Kylänvanhin vapisi ja päätti tosiaan iskeä Raudiin niinkuin kostolla isketään.
Oli jälleen aika tehdä raportti lasten koulusta. Kirkkoherra lupasi vielä pelastaa koulumestarin, jos tämä lopettaisi mielettömyytensä. Siinä kirkkoherra kertoi, miten hän sen tekisi: miten hän oli sen ennenkin tehnyt, nimittäin laatinut tuon merkillisen paperin.
Nyt opettaja Raud suuttui. Pyhä suuttumus hänessä leimahti. Hän oikaisi kirkonpaimenta. Eikö kirkkoherra tiennyt, että venäläisten rintama alkoi olla kuritonta, toivottomaan ponnistukseen väsynyttä? Saksalaiset saattoivat tulla maahan. Silloin oli Eestin etsikkohetki! Maan oli noustava kaikkia vieraita vastaan. Ja ellei siitä olisikaan aineellista hyötyä, oli kuitenkin vapauden henki herätetty. Muistiko kirkkoherra tämän lauseen: Fac et spera? Vihastuneessa väittelyssä kielsi Raud kirkkoherraa väärentämästä raportteja.
Niin, muutaman päivän kuluttua raastoi hän matalan koulusalinsa seinältä pois Venäjän keisarin kuvankin. Ja sen hän teki oppilaiden nähden.