Kirkkoherra ajatteli, että tämä koulumestari oli totisesti hullu. Hän puhui Raudin asiasta kylänvanhimmalle. Talonpoika ehdotti, että oli viipymättä käskettävä santarmi vangitsemaan Raudia, mutta pappi sai hänet suostutetuksi siihen, että hallitukselle ilmoitettaisiin opettajan tulleen heikkopäiseksi … ja anottaisiin häntä erotettavaksi toimestaan … vaikkapa myönnettäisiin hänelle pieni eläke. Helppohan oli saada näytetyksi Raud epänormaaliksi … yksinpä silläkin pikku asialla, että hän käytteli yhtämittaa hassuja vieraskielisiä sanoja. Fac et spera … niinkuin sielunpaimen ei ehkä niitä tietäisi! Moisioiden alustalaisillekin Jaan Raud lasketteli joskus latinaa ja ranskaa. Sangen naurettava oli koulumestari … siinäkin suhteessa … kiivailija.
Tehtiin niinkuin kirkkoherra esitti: Raud eroitettiin, ja sai sata ruplaa vuotuista eläkettä. Taikka hänelle tarjottiin sitä. Hän ei nimittäin sitä huolinut. Mikä häväistys totuudelle, että sen puoltajasta tehdään hullu!
No, koska hänelle ei eläke kelvannut, oli se valtava hulluuden merkki paitsi kylänvanhimman myöskin toisten talonpoikien mielestä, joille kirkkoherrakin yhä puhui hullusta Raudista … jumalankieltäjä Kantin palvelijasta…
Lasten kouluun tuli uusi opettaja. Hän neuvoi pienokaisille kyllä venäjää … ellei juuri vielä kieltänyt oppimasta eestiä.
Raud oli melkein toivoton. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vaikeaa oli Siperiaankin lähteä, kuten hän ensin aikoi: mennä ilmoittamaan venäläisille virkaherroille oikea asiain tila.
Mutta sitäpaitsi toivoi Raud, että häntä tarvittaisiin vielä Eestienkin maassa. Siihen suuntaan kääntyivät yleismaailman myrskyn viirit. Hän pysyi kylässä ja eli eläkkeettä: työssä moisioilla, noiden julkeain saksalaisten ylimysten tiloilla, jotka vuoroin imartelivat venäläisiä, vuoroin toivoivat yksipäisen kotkan voittoa, kukistaakseen siinä tapauksessa Saksan avulla Eestin vapauden toiveet. Maassa nimittäin alkoi kuohahdella yhä enemmän.
Se alkoi kuohahdella … sotaväestä levisi jälleen kuohunta muuhun rahvaaseen.
Kylänvanhin rikastui, myöden venäläiselle armeijalle viljaa ja kaaliksia … soimaten Eestin puutettakärsivien omien lasten napinaa ja uhkauksia. Milloin hän solkkasi venäjää, milloin Viron ylimystön kieltä.
Kirkkoherra siunaili kädet ristissä vaikeita aikoja, rukoili kirkossaan kaksipäisen kotkan puolesta ja uskoi harvoille, maan saksalaisille, toivovansa voittoa yksipäiselle kotkalle, joka toisi maahan oivallisen järjestyksen. Sillä vihasihan bolshevistinen rahvaanosa paitsi aatelisia kaikkia muitakin, joilla oli vähänkin enemmän leipää kuin sillä itsellään.
Tuli hirveä aika…