Kun Raud palasi rintamalta tähän kylään, kotikyläänsä, huomasi hän siellä pidettävän itseään yhä edelleen melkoisesti hassuna. Sehän käsitys oli hänestä kerran täällä levitetty. Ja miksi? Sentähden että hän ennusti aivan oikein uuden ajan koittoa.
Mutta jos kirkkoherralla oli nyt niin paljon hommia, järjestäessään seurakuntiaan, koska hän oli tällä välin saanut niitä hoitoonsa useita, isänmaallisten saarnojensa ansiosta, jopa oli tasavalta antanut hänelle oikein kunniamerkin rintaan, niin, jos hänellä nyt oli tarpeeksi huolia, joten hän ei hevin muistanut Raudia tervehtiä enempää kuin oli viimeisinä vaikeina aikoina tahtonutkaan tervehtiä häntä, — jos näin kävi, eipä myöskään koulumestari tervehtinyt viisasta sielunpaimenta. Ei voinut, eikä voi vielä nykyäänkään…
Kylänvanhin oli ajellut partansa lyhyeksi ja sijoittanut kirjavan paitansa kätköön. Hän ei nähnyt laihaa koulumestaria, astellessaan kylän kadulla Raudia vastaan, punertava nenä pystyssä, sillä hänellä oli niinikään kunniamerkki rintamuksillaan. Kuinkas ei? Vapaussodan kansalliselle armeijalle hän oli paitsi myönyt viljaa ja kaaliksia myöskin lahjoittanut muonaa ja neljä komeaa hevosta.
No, koulumestari, velvollisuutensa täyttänyt samoin kuin sadat, jopa tuhannetkin kunnon sotamiehet, hän ei kaipaa kunniamerkkejä!
Mutta oikeutta toki! Eikö sitä kuulu? Hän on kyllä saanut oman palstansa, siinä on oikeus voittanut. Eikä hän tahtoisi rahaa, eläkettä. Ei; vaan takaisin paikkansa hän tahtoo. Työhönsä hän kaipaa! Tahtoo kunniansa ja ihmisarvonsa, jotka häneltä riistettiin. Hän ikävöi opettamaan. Tuonne kouluun, joka näkyy hänen töllinsä tomuiseen ja pieneen ikkunaan… Ensi talveksikin tullee sinne nykyinen opettaja.
Viimein hän on valittanut Viron nuoren tasavallan hallitukselle, selittänyt asiansa. Mutta kuullaanko hänen huutavaa ääntänsä? Niiltä, joita hän on loukannut, tiedustellaan luonnollisesti hänestä, noilta huomattavilta henkilöiltä… Häntä kohdellaan täällä edelleen niinkuin mitäkin hassua. Eivätkö talonpoikien lapset huutaneet hänelle viime keväänä koulunpihalta, ränsistyneen aidan ylitse:
"Tuolla seisoo hullu koulumestari!"
Oikeutta ei kuulu. Eikö kukaan ryhdy auttamaan solvaistua, julista totuutta sellaisena kuin se on? Mitä apua hänen omista valituksistaan!
Mutta eihän Raud ole tukea pyytänytkään lähimmäisiltään. Ei ole selittänyt kohtaloaan edes tuolle luutnantille, sen vähemmän taiteilijalle, niille ainoille, jotka täällä kylässä ehkä ymmärtäisivät häntä ja ihanteita.
Sitä ei tee koskaan hän!