Suloista on meikäläisestä kaikki Suomen kesäisessä luonnossa … varsinkin tällainen mylly, metsiin kätketty rauhanpaikka.
Kodikkaasti ääntää mylly, kun se jauhaa … syksyllä, talvella ja keväisinkin. Se jymisee syvästi, sen rattaat kolisevat. Tällä tavoin se ikäänkuin vakuuttaa, että on maassa leipää, koska jauhontekijällä on työtä.
Ja vaikka myllytupaan kiiluu syksyn iltoina pienestä ikkunasta alakuloisena terävä sirppikuu, läheinen vertauskuva myllylle, kiiluu vihertävänä ja yksinäisenä, ja joskin talvi tekee maan äänettömäksi ja ikäänkuin kuolleeksi, niin onpa tuvan pirtissä silloin kuitenkin lämmintä. Se huokuu suuresta uunista, niin suuresta, että se täyttää hyvinkin kolmanneksen pirttiä. Kodikasta on loikoa silloin tuvan sängyssä, uunin takana nurkassa, missä vanha ja mustunut kaappikello naksahtelee hyvin, hyvin verkkaan ja rauhallisesti.
Niin, haikeasti kaunista lienee miettiä siinä olkipatjalla tätä maailmaa ja ehkä Jumalaakin … kuten vanha mylläri varmaan on jumalaa siinä aina ajatellut.
Hiesun hurskas mylläri, herännyt mies, mutta samalla hymyilevä ja lempeä, jopa välistä poikamaisesti iloinenkin.
Mutta kuinka nyt ovatkaan asiat? Ei nyt astu vanha mylläri ulos mustasta myllytuvasta pihamaalle eikä hypähdä siitä tasajalkaa matalan veräjän ylitse, mennäkseen myllyyn, kuten hän joskus ennen kesällä hypähti … paljasjaloin, näyttääkseen että hän on reipas ja että ihmisellä on oikeus iloita Jumalan kauniista maailmasta. Ei huomata nyt, vaikka katseltaisiin, mylläri Mattia palaamassa myllyrakennukselta pirtille, pitkänä ja laihahtavana, jauhoja sarkaisissa vaatteissaan ja korkealla, jalolla otsalla.
Missä on siis mylläri? Onko hän laskemassa verkkoja kaislaiselle patolammelle, tuonne myllyn taakse? Laskemassa vanhassa ruuhessaan, juhlallisena seisten, jopa jollakin tavoin suurena. Ei näy häntä siellä.
Eikä ajele hän nyt lehmiään takaisin laitumelle, niinkuin hänellä oli tapana kesäiltoina. Ajeli metsämaille … itse hankkimilleen. Hän on näet alkujaan ollut varaton mies; reippaalla työllä ja Jumalaan luottaen sai hän ostetuksi myllyn ja sitten maatilankin sen ympärille. Hyvin hän niitä on hoitanut. Mutta missä on hän itse? Ei myllytuvan kujalla … käymässä viiden, kuuden oivallisen lehmänsä perästä, pehmeää lepänlehvää huiskutellen … lampaiden ja kiemurasarvisen pässin juostessa ystävyyttään määkien hänen kintereillään.
Eipä lähde mylläri nykyään sunnuntaisin edes kirkkoon … aikaisina aamuina, vaaleassa sarka-asussaan, päässä musta huopahattu, jonka pohja on säilytetty koholla, niin että tuo päähine muistuttaa kaupunkilaisten juhlallista silinterihattua.
Tai sitten käveli hän ennen, illan hämyssä, Mäkkyiskylään taikka jonnekin muualle lähellä olevaan asumukseen; pujahti sisälle johonkin pieneen taloon, missä hän tiesi puutteen ja hädän olevan isäntinä. Siellä pisti Matti sairauden tahi köyhyyden ahdistaman miehen tai vaimon käteen milloin parikymmentä markkaa, milloin kokonaisen viisikymmentä, oman ahkeran ja vaatimattoman elämänsä säästöjä. Pisti salaa … pyytäen joskus, ettei asiasta hiiskuttaisi kenellekään. Sangen usein kävi niin, ettei hän huolinut autetuilta koskaan takaisin. Niin, salaa ihmisiltä tahtoi hän tehdä hyväntyönsä, ettei hän itse tulisi ylpeäksi ihmisten kehumisista; salaa ikäänkuin itseltään ja melkeinpä Jumalaltakin, jonka käskyjä hän siten toteutti. No, salasipa tuo veitikka näitä kepposiaan hiukan myöskin vaimoltaan, sillä Hiesun myllärin muori ei aina ymmärrä niitä asioita, joita oikean käden on tehtävä sillä tavoin, ettei vasen tiedä, mitä oikea tekee.