Oi, kaunis satu, metsiin kätketyn pikku myllyn kaunis satu on lopussa.
Hiljainen ja ylhäinen mylläri on kuolemaisillaan.
On talvi ja aamuinen hämärä. Myllytuvan päässä olevassa kamarissa, jota sanotaan saliksi, sillä tahtoihan myllärikin, paitsi nyt hänen muoriaan, että hänen kodissaan olisi sali vieraita varten, tuossa pienessä kamarissa loikoo vanha mylläri, siirrettynä sinne pirtistä, myllymiesten kulkupaikasta. Kolmisen viikkoa hän on maannut vuoteenomana.
Kamarin ikkunan ylimmästä ja kolmannesta ruutuparista kuultaa heikosti mäeltään Mäkkyiskylä, lumisten viidakkojen yläpuolelta. Suojaisen ilman tuuli huokailee nurkissa. On maaliskuu. Muutama aamuinen tulikin tuikkaa jo Mäkkyiskylän ikkunoista.
Kamari on melkein pimeä; pirtissä tosin palaa pöydällä pieni peltinen lamppu, kitupiikki, kuten sellaisia näillä seuduin nimitetään, mutta sen heikko valo ei jaksa ulottua syvälle kamariin. Parhaiksi eroittaa valojuovassa myllärin muorin hahmon, joka istuu sairaan sängyn vieressä: muorin mahdottoman ison ja lihavan ruumiin ja vankat, kulmikkaat kasvot, joissa on kaksi hyvin pientä silmää, hyvin kaukana toisistaan. Mutta keskellä tuota punertavaa hohdetta näkyvät vielä itse myllärin kasvot, vuoteen hiukan harmahtavalla päänaluisella. Ah, niin laihat, nääntyneet ja keltaiset kasvot.
Monta vuotta kärsi mylläri jotakin salaista tautia, jonka lääkärit huomasivat vatsasyöväksi. Eivät siinä auttaneet lopulta mitkään rohdot.
Nämä kolme viikkoa on hän yöllä, erikoisen sairaana ollessaan, joskus valitellut. Alkanut valittaa yhä vaikeammin, ja kun myllärin muori, toinen heistä kahdesta, jotka asuvat myllytuvassa, on tullut miestänsä katsomaan, on hän tavannut myllärin hourailemassa, ei täysissä tajuissaan. Houreissaan se on valittanut, ei valveilla koskaan vielä vaikeroinut! Taivaasta ja Jeesuksesta on mylläri puhunut.
Tähän hourailuunkin alkoi myllärin muori viimeisten viikkojen ajalla jo niin tottua, samoin kuin hän oli tottunut myllärin monivuotiseen kivuloisuuteenkin, että muori oli saattanut nukkua viimeiset yönsä melkein yhtään heräämättä … tuolla toisessa kamarissa, vielä tätä salia pienemmässä. Siellä oli hän kuorsannut vähän niinkuin mylly jyrisee.
Mutta tänä aamuna, noin puoli tuntia ennen nykyistä hetkeä, oli muori herännyt huutoon, joka kuului seinän takaa … Myllärin huutoon, haikeaan ja vaikertavaan. Vaimo oli kavahtanut pystyyn ja tullut katsomaan, mikä myllärillä oli. Oli pelännyt, että joko mylläri kuolee.
Kun muori tuli alushameisillaan saliin, ei mylläri kuitenkaan enää huutanut eikä valitellut … raiska. Mutta hänen kaulansa korisi… Sakeammin kuin koskaan ennen kävi henki Matin kaulasta, raukan. Niinkuin kuollut hän makasi, selällään … kasvot taaksepäin vinossa, suu vähän auki. Muori oli sytyttänyt tupaan lampun … hikeä oli hän pyyhkinyt myllärin laihoilta kasvoilta, ja sitten istahtanut tähän sängyn ääreen.
Ei vaikerrusta enää myllärin huulilta. Ja myllärin kasvotkin ovat niin rauhalliset!