Sillä ihmekö, jos vaimo alkoi tulla sellaiseksi? Kun he eivät saaneet lapsia.
Kovin rankaisi Jumala mylläriä: ei antanut hänelle perillisiä rakkaaseen Hiesuun, vaikka hän oli tarkoin kivennyt sen pellot ja säästänyt metsää perijääkin varten.
Oli, vaimossa ei suurin vika lienekään. Itsessään myllärissä se lienee … Jumalan käsittämättömissä neuvoissa. Näin on mylläri usein miettinyt, vaikkei vajanainen ihmisen järki ole tahtonut oikein sitä hyväksyä.
Ehkä ei hän ole saanut perillistä senkään tähden, että hän on rakastanut niin paljon tätä maallista, joka on katoavaa? Hiesua ja sen hiekkaisia peltoja, ruohorunsaita niittymaita ja metsiä.
Mutta kuitenkin on vaikea ajatella jättää niitä muille kuin omalle perijälle. Missä on se oma?
Nytkö jätettävä kaikki … tuolle, joka ehkä ottaisi siihen hullun pojan? Parinkymmenen vuoden ikäisen … kelvottoman. Ja poika hävittäisi kaiken … ja jättäisi hupsun mummon… Mitäs muuta! Tekisikö mylläri edes oikein määrätessään omaisuutta sillä tavalla haaskattavaksi?… Koko rakkaan Hiesunsa…
Ja nyt oli kaikesta luopumisen hetki tullut … Onko se todellakin tullut? Tuskat yltyvät, mylläri tuntee päässään pimenevän…
Pian ei hän kuule enää muorin itkuakaan eikä hänen tahtomisiaan.
Sairaan pää on pudonnut pielukselle, hän on taas mennyt horroksiin.
Kuluu pitkän aikaa. Mylläri herää jälleen, korkealla otsallaan ja laihoilla poskillaan kuumeen hirveä hehku; herää sellaiseen kipuun, että se saattaa hänet voihkimaan. Hän voihkii:
"Auta, Jeesus … auta, Herra Jeesus."