Mutta edessään näkee hän, hämärtyvillä silmillään, harmaassa aamussa, joka alkaa verkalleen valjeta, velimiehen, kolmesta sisaruksesta vanhimman, sekä sisarensa ja vaimonsa. Ja vielä muuta kansaa kauempana … kamarin ovella … Ketä lienevät.
Ne muut ovat tulleet katsomaan myllärin kuolemaa, sairaan sukulaisten mukana: näillehän seppä oli ennenkaikkea antanut tiedon, pyytäessään myllärin veljeltä hevosta.
Vanhan myllärin veli on pitkä ja vankka. Hänelläkin on paljon otsaa, niinkuin myllärillä, mutta se ei ole kapea ja ylevästi nouseva, vaan hänen hiukseton päänsä näyttää pyöreältä kuin mikäkin suuri mukula. Hänen sieraimensa ovat hiukan pystyssä ja aivankuin auki kaikille vaistoomisille; silmänsä terävät ja vilkkaasti pälyilevät, huulet paksunlaiset.
Sisar on kapeakasvoinen, tavallisesti vähäpuheinen. Ankaraksi heränneeksi ja tylyksi emännäksi mainittu … melkein aina mustissa vaatteissa, nytkin musta huivi silmillä.
Veli rientää sanomaan, kun myllärin sekainen katse hiukan selvenee ja hän alkaa voihkia, sanomaan:
"Mitenkä se vointi nyt on? Kyllä … kyllä se on niin, että hullusti taitavat olla jutut. Mutta kuulehan sinä", jatkaa hän myllärin muorille, sillä muori koettaa työntyä langon ja kälyn välistä miehensä luokse, "kuulehan sinä, vie ne pännäsi pois! Kyllä meidän veli tietää itse, kenelle ja miten hän annettavansa antaa. Ja antaa niinkuin on laki ja asetukset, se on parasta."
Niin, myllärin muori koettaa työntyä miehensä luokse, käsissään mustepullo ja kynä. Onhan näet myllärillä, taidostaan ja kunnostaan kuululla, joka on ollut pitäjän luottamusmiehenä monissa toimissa, onhan hänellä toki pullo mustetta ja ruostunut kynä. Puhumattakaan jo siitä, että hän on niitä tarvinnut kirjoittaakseen Lähetysseuralle lehtiä tilatessaan ja lähettäessään sille rahaa pakanoita, sielunsa pimeydessä onnettomuuteen tuomittuja, varten. Paperia ei muori ole kuitenkaan tässä sekaannuksessa ja tuskassa vielä löytänyt. Muori hoppuaa vastaukseksi langolleen: "johan nyt on kummat … Vai en minä saisi mieheni kanssa… Johan minä sanoin, että kun näinä, korpit, kuulevat, että sinä … niin ovat nokkimassa minulta kaikki … kun ovat korppeja! Minkätähden sinä et tehnyt testamenttia ennen … etteivät repisi minua … kuin kerjäläistä. Kaikki ne repivät … silmät päästä vaimoltasi. Matti-raiska, jaksatko sinä nyt? Kirjoittaisit nyt, koukertaisit … kynsilläsi. Jaksaisit sen verran … vaimollesi, jonka Jumala on sinulle antanut." Viime sanoille purskahtaa veli nauruun. Mylläri tavoittaisi hänelle ojennettua kynää, ajattelemattakaan sillä tehdä mitään ja epäselvänä omista ajatuksistaan. Mutta käsi ei nouse kynää ottamaan. Mitä, niinkö heikko on käsi? Ei se enää nouse. Onko tosiaan nyt loppu ihan lähellä? Ja mistä nuo ihmiset puhuvat? Nyt taitaa sisar sanoa, matalalla ja tylyllä äänellään:
"Niin, minustakin se on parasta, että jaetaan sillä tavalla kuin laki ja kirjaimet säätävät. Sellaisen vaimon kuin sinun ei sietäisi saada sitäkään."
Tästäkös myllärin muori kiihtyy. Hän pousaa, puolustaa itseään; haukkuu kälyä, hän itkee. Tyrkyttää myllärille mustepulloa ja parahtelee.
Viimein selviää mylläri sanoakseen hiljaa, raskaasti huokaisten, ettei hän jaksa kirjoitusneuvoja ottaa. Ei nouse käsi enää; loppu on tullut.