Kovin parahtaa silloin myllärin muori. Mutta tästäkin itkusta hän pääsee pian ja ehdottaa, kenties jonkun ovensuussa seisovan kylänmiehen neuvosta:
"Vai et jaksa, voi voi. Jumala sinua siunatkoon … kuolee se nyt… Mutta todistajille jaksat sanoa… Tulkaa sitten, hyvät ihmiset, todistamaan! Kuuleehan sen äänen vielä … ennenkuin ei saa ääntä … että minun on omaisuus, kun olen avio-ihminen asetusten ja Jumalan armon edessä. Mitä? Minä hatsunen sinun asetuksillesi, mokoma lanko! Minulle mylläri antaa kaiken … niin se on aina tahtonut, sen ovat kaikki kuulleet. Hä? Vai ei ole, Jumala siunatkoon, kuinka valehtelee, tuo sisar … niin on ahnas! Minulle Matti on kahden kesken luvannut antaa. Etkö olekin luvannut? Raiska, osaatko sinä haastella … voi, jos ennättäisit saada pappia… iloksesi, odota, ehkä se… Kuuletko, miten valehtelevat? Herra Jeesus, ei kuulekaan enää. Tulkaa auttamaan!"
Näin huudahtaa muori. Kyläläiset hymähtelevät. Muori hyörii ja häärii.
Nyt hän hädissään jatkaa:
"Tuletko edes sinä, Kalle! Tottahan nyt sinä minua puolustat."
Sepän oppipojalle muori näin huudahti, isopäiselle nuorukaiselle, joka vetäytyy hämärään nurkkaan.
Mylläri ei oikein kuule, niin kovat hänellä on tuskat. Ja vielä enemmän kuin ne kiduttavat häntä ihmisten äänet ympärillä: veljen ja sisaren, jotka vaativat kuolevaa jättämään puolet Hiesusta ja kaikesta sen irtaimesta heille, sekä vaimon ääni, joka kiistelee näitä vaatijoita vastaan. Kyläläiset nauravat silloin tällöin kiistelijöille. Niin, ne äänet repäisevät myllärin hereille aina, milloin hänen sielunsa tuntee kummallista halua vaipua jonnekin syvälle, ääretöntä halua… Taikka tuntee ikään kuin nousevansa lentoon … niinkuin lintu siivillään. Ne jutut tahtovat temmata hänet takaisin, vetää valveille. Ajattelemaan sellaista, mitä hän ei vielä tahtoisi uskoa välttämättömäksi, niin varmalta kuin se hänestä samalla tuntuukin: omaisuutensa jakamista muille, koko Hiesun myllyn ja maatilan. Välttämätöntä se nyt on! Sillä nyt hänen sielunsa vaipuu taas … ei, lentää jonnekin … Taivaan saleihin … ehkä…
Rakas Hiesu! Kuinka ruohorunsaina näkee mylläri sen niityt, upeina metsät, omat suojelemansa! Kirkkaan lammin: kuinka vatakasvien vaalakanpunaiset kukat nyt loistavat … kesällä. Mutta ei ole kesä. Herra Jeesus, onko hänen erottava niistä kaikista iankaikkisesti? Auta, Herra Jeesus. Niin sanovat tuskat, että hänen on erottava. Kyyneleitä vuotaa hänen poskiaan pitkin, mutta niiden virta seisattuu jälleen, sillä vielä pitää elämä häntä kiinni, vielä ajattelevat hänen aivonsa näin: Vaimolle hän ne antaisi muuten… Mutta ei kuitenkaan hänelle … varsinkaan tuon kelvottoman tähden. Veljellekö ja sisarelle siis puolet? Mutta jos veli saisi varsinaisen osan siitä … se kaataisi kohta ne pihlajat, jotka mylläri istutti pihalleen. Veli ei niitä kärsi, vaan on monesti huomauttanut, että ne varjostavat viereistä peltoa ja mädännyttävät putoavilla lehdillään aittojen kattoa. Sisar on veljen kanssa aina yhtä mieltä.
Ei niin ollen heille myllypuolta … he saakoot sen mökin, jossa seppä Kuvaja asuu. Siinäkin on jo hyvät pellot… Ehkä muori kuitenkin vaalii myllärin pihlajia … ikäänkuin haudalle istutettuja muistopuita… Ja säästää koko rakkainta Hiesun osaa.
Tuskat tuntuvat nousevan sydämeen, sydämestä ahdistaa, jano polttaa.
Oi, Latsarus…
Ja kaikkein tuskallisimmin polttaa ajatus, että kun hän kuolee, niin turha on sitten ajatella, miten hän jakaisi Hiesun muille. Ei hän silloin tiedä mitään, kuka tai millä tavalla sitä hoidetaan täällä maailmassa. Taikka ei tämä maailma enää silloin häntä koske. Jos hän vain itse pääsisi parempaan elämään…