Toimitusjohtaja jatkaa:
"Tietysti, tietysti, runoja…"
Nyt hän nousee tuolistaan ja alkaa kävellä edestakaisin. Pistää kätensä noiden ruudullisten housujensa taskuihin. Puristaa jo hiukan nyrkkiä, mutta vasta housuntaskussa. Sitten hän toistaa:
"Runoja, tietysti … hahah. Runoja…"
Maisteri heittää Lauriin sellaisia katseita ja hymyjä, joissa on molemmissa enemmän kuin sääliä ja ivaa: niissä on voitoniloa ja melkoista hermostuneen vihaa. Hän kävelee. Alkaa harpata yhä kiivaammin, nyökyttää vahvistavasti päätänsä … kellertävää kuin vanha porsliini.
Nyt tulee kellertävä käsi esille taskusta, se puristuu nyrkkiin, joka huiskaa Lauriin päin. Kustantaja huudahtaa:
"Jumaliste, kyllä minä näytän kirjailijoille! En anna heidän petkuttaa itseäni…"
Vihdoin hän katsoo Lauriin, ja sanoo:
"No, tuokaa nyt tänne ne runonne… Niin niitä katsellaan, ja arvostellaan niitä."
Lauria luonnollisesti peloittaa hirveästi. Mutta mitä hän voi? Hänellä on nyt sellainen halu antaa oma kuvansa maailmasta muillekin ihmisille … antaa siniset lintunsa ja punaisetkin pikkulintunsa. Runoilija siis aukaisee kauniisti sidotun ja hyvältätuoksuvan paperikäärönsä ja astuu kolme askelta eteenpäin, aikoen sovitella sirosti tehdyn käsikirjoituksensa toimitusjohtajan pöydälle. Johtaja on asettunut istumaan. Hän tempaa Laurin käsikirjoitukset käteensä. Lauri seisoo pöydän vieressä… Sitten tulee arvostelu. Maisteri, nyt paitsi kellertävä myöskin hiukan punainen, selailee kahisevasta paperista leikattuja liuskoja … hermostunein ja huolettomin käsin, etsien sisällysluetteloa. Ja hampaitaankin maisteri puree. Hän katselee nyt jotakin otsikkoa ja sanoo: