"Sillä missä muualla kuin tropiikissa te olisitte nähnyt sinisiä lintuja? Minä ainakaan en ole meillä nähnyt … kokonaan sinistä. Jaa, papukaijoja kylläkin. Puhumattakaan punaisista linnuista, joita teillä myöskin on."

Lauri alkaa selittää, ettei hän ole väittänytkään näitä lintuja yhdysvaltalaisiksi…

Toimitusjohtaja ei jouda kuuntelemaan; hän sanoo nyt, nauraen niin, että Laurikin alkaa närkästyä:

"Ja te muka runoilette rakkaudelle. Minä puolestani käsitän sen sanan hiukan toisella tavalla. Rakkaus, hahaa. Sen neuvon annan teille, että kokekaa ensin sitä … sitten kirjoittakaa toisin: esimerkiksi rakkaudesta, joka vie avioliittoon ja hommasta elättää lapsiaan. Mutta siniset linnut ja punaiset linnut, hahaa…! Ja mitä näen? Minä tässä katselen … enkä löydä sarjastanne esimerkiksi ainoaakaan isänmaallista runoa! Mitä te luulette voitavan näistä runoistanne lausua kansanopistoissa ja kokouksissa? Sanokaapas, mitä?" Lauri ei tosiaan tiedä, mitä. Hän huomauttaa: "Hm… Joku hyvin suuri runoilija, muistaakseni Heine, laulaa, ettei isänmaallisuutta tarvitseisi kantaa ritarinmerkkinä rinnassaan. Minä koetan kuvata Amerikaa … sen metsiä, suuria järviä ja ihmisiä. Kehua rakastavansa isänmaata…" Toimitusjohtaja hämmästyy suuresti: "Kehua? Hahah, te kehutte itseänne! Merkillinen mies. Minä sanon, että Amerikaa täytyy paitsi kehua oikein huutaa sen ylistystä. Vahvistaa sen suurta kansallista itsetuntoa. Joudummehan usein isänmaallisiin ponnistuksiin… Ja yleisö pitää sellaisesta. Ei me tarvita mitään velttoutta niissä asioissa! Ei mitään Heinejä … saksalaista… Kuulkaas nyt. Tämä on päätökseni: viekää te runonne kotiin! Työntäkää ne uuniin!"

Toimitusjohtaja nousee paikaltaan. Hän kävelee kiivaasti edestakaisin, kulmat rypyssä. Hän sanoo:

"Ja onko sisällyksessänne yhtään ainoaa sonettia tai tertsiiniä? Vai ei niitä muka satu olemaan! Sanokaa suoraan, ettette osaa niitä tehdä. Se on taituruutta. Sisällystäkö te muka tavoittelette? Haha, mitä sisällystä! Lapsellisen lemmensiunaamisen lisäksi sinisiä lintuja, punaisia lintuja. Ja te tarjoatte noita runojanne meille. Ei, sanon minä!"

Toimitusjohtaja kävelee yhä, toistaa:

"Ei, ei!"

Hän jatkaa:

"Ei. Teitä on jo liikaa… Te saatte narrata narreja… Tahtoisitteko te ehkä meiltä sata dollaria lahjaksi? Odottakaas, kyllä minä näytän teille! Minä puhun asiat suoraan. Olen pohjalainen. Tässä tulee uusi järjestys. Teitä ei täällä tarvita. Kuulkaahan, miten minä kirjailijoita kohtelen. Eilen tuli tänne eräs alabamalainen runoilijatar. Hänelle oli annettu etukäteistä viisi dollaria. Nyt panin velan uloshakuun. Kylläpäs toi eilen sen vastineeksi erään käännöksen, eikä se paljoa maksanut, sillä käännöksellä hän eilen suoritti velkansa. Mutta käännöksestä en antanut hänelle mitään. Tietysti hän itki. Itkeköön! Kyllä minä näytän kirjailijoille… Jumaliste, minä olen pohjalainen!"