Mitä ajatelleekaan Lauri.

Ja mitä ajattelee amerikalainen toimitusjohtaja?

Viimemainittu naurahteli Laurin poistuessa iloisesti ja mutisi itsekseen pöytänsä äärestä:

"Sillä tavalla minä näistä pääsen!"

Hän aikoi jo kutsua varajohtajan kuulemaan tarkemmin, kuinka hän kohteli narrillista Falkia. Mutta nyt kohottaakin hän vasemman kätensä, valkean ja hiukan kellertävän, vanhan porsliinin väriselle otsalleen. Mikä onkaan hänen mieleensä johtunut? Hän nousee paikaltaan, hän kävelee pari askelta, näyttää miettivältä. Viimein painaa hän pöydällään olevan amerikalaisen sähkökellon nappia. Tulee asiapoika, toimitusjohtaja käskee poikaa, joka seisoo perusasennossa hänen edessään, juoksemaan kirjailija Falkin perässä ja käännyttämään hänet takaisin. Se herra lähti juuri täältä, hän ei voi olla kaukana. Kuitenkin muuttaa toimitusjohtaja yhtäkkiä päätöksensä ja sanoo tavoittavansa kirjailija Falkin itse … asiapojan ei tarvitsekaan juosta. Maisteri menee eteiseen, ottaa päällystakkinsa, ruudullisen kuin shakkilauta, ja sateenvarjon. Tuokiossa astelee hän vankkana ja reippaasti kadulla.

Kas tuolla, korkean pilvenpiirtäjän kulmalla, tavoittaakin hän vielä Laurin. Hän joutuu Laurin viereen. Pyytää anteeksi äskeistä käytöstään, lyö Lauria leikillisesti olalle ja sanoo:

"Tämä elämä on nyt sellaista. Ei auta: välistä joutuu loukkaamaan kanssaihmisiä. Mutta olkaa vain närkästynyt … jos tahdotte; ainakin myönnätte, että minä olen suora mies. Ja nyt kai sovimme, eikö niin? Sillä olen valmis tunnustamaan erehdykseni … jos täytätte toivomukseni. Palveluksesta vastapalvelus."

Lauri Falk tyytyy kävelemään maisterin kanssa, joka kysyy sitten, tunteeko Falk erästä hänen liikkeensä kustannuksella ilmestynyttä historiallista kirjaa? Sen kirjan nimi on se ja se … esimerkiksi Panaman keisari.

Lauri Falk ei juuri tunne tätä kirjaa, koska hän on vetelyskin, kuten ehkä valkea ja hiukan kellertävä herra sanoisi, joten Amerikan miehekkäät historialliset romaanit eivät oikein maistu hänestä. Maistuneeko tämäkään? Lieneekö siinä sinisiä lintuja taikka punaisia lintuja? Kirjan nimen hän tosin on nähnyt liikkeen komeissa reklaami-ilmoituksissa. Nyt huudahtaa toimitusjohtaja Laurille vastineeksi, päätänsä painavasti nyökyttäen:

"Ettekö tunne? Hm … mutta se on erinomaisen hyvä kirja! Se on tosiaan hyvä… Opettavainen kansalle… Antaa tietoja … historiastamme, Panamasta, joka pian valloitetaan. Ja se on selvää tyyliä, jota yksinkertaisinkin kansanlapsi ymmärtää. Niinpä todistaakin kirjan menekki, että se on hyvä. Painos, kaksi viikkoa sitten ilmestynyt, on ihan lopussa. Sanokoon pääkaupungin arvostelu mitä tahansa siitä, maaseutulehtien suosio näyttää syvien rivien tahdon. No niin, kuten sanottu, tästä hyvästä kirjasta eivät New Yorkin arvostelijat ole vielä virkkaneet mitään. Ja pelkäänpä, etteivät ne siitä välitä … varsinkaan runolliset sielut heistä. Mutta jos he sitä moittivat, panen minä lehtiin ilmoituksen, että he ovat sitä moittineet; silloin huomaa selvästi, että kirja on yleisön kirja, koska esteettiset haaveksijat sitä moittivat. Mitä seuraa? Kirjan uusi painos menee vielä paremmin kuin ensimmäinen. Ei minua nujerreta! Olen pohjalainen! Mutta … tahdotteko sen kirjan? Minä annan sen teille, ilmaiseksi tietysti. Aluksi sen … sitten muita… Tehän olette sanomalehtimieskin? Kirjoittakaapa siitä kirjasta arvostelu lehteenne! Ettekö voi? Lehdessänne istuu siis näin lujasti se vakinainen arvostelija? No hyvä. Minä sovitan asian toisella tavoin. Minä annan teille tilaisuuden kirjoittaa meidän lehteemme. Teette sen vaikkapa salanimellä, ellei lehdessänne suvaita, että kirjoitatte vastapuolueen äänenkannattajaan. Minun puolueeni lehdessä on minulla vielä sananvaltaa. Telefonoin sinne, ja teidän arvostelunne otetaan. Minä takaan, että siitä maksetaan hyvin. Minä lähetän tuon romaanin teille kotiin. Mikä on osoitteenne? Mutta tehkää työnne pian! Teettekö sen? Minun sanani pysyy! Ja sittenhän nähdään, eivätkö runonne, jos nyt … todellakin…"