Ylevä keisari siis vahvisti testamentin. Hän oli nimittäin jo itsekin alkanut ajatella, pitäisikö hänen auttaa kiinalaista kirjallisuutta auttamalla kiinalaisia kirjailijoita, jotka aina valittivat puutettaan. Nyt tulvahti apuun tarvittava kultamäärä hänelle ikäänkuin kuusta … vainajan näkymättömästä kädestä. Keisari antoi ensin sinetöidä sen ison kellarin, jossa kuolleen miehen rahasäkit Pekingissä olivat … rikas mies oli näet elänyt viimeiset aikansa tuossa kukkulain kultaisessa kaupungissa. Antoi sinetöidä keisarillisin lohikäärmeenkuvin, etteivät asiattomat, kulit ja varkaat, pääsisi kynsimään vainajan omaisuutta. Sitten ryhtyi jalo keisari miettimään, kuinka hän jakaisi kiinalaisille runoilijoille näitä kultia. Samalla uneksi tämä Taivaan Poika, nimeltään Meng-hoang, miten kullat jalostaisivat kerran kirjallisuuden avulla hänen kansansa sielua.
Kuinka sitten Taivaan Poika järjesti kultien käyttämisen? Oli tietysti perustettava lautakunta. Kuka sen perustaisi? Keisari Meng-hoang kunnioitti syvästi kirjailijoita ja tahtoi sallia heidän itsensä hoitaa asioitaan. Ketkä ymmärtäisivät paremmin kuin he, miten kirjallisuuden ylevä asia oli järjestettävä?
Nyt Meng-hoang päätti jättää lautakunnan perustamisen kaikkein enimmän kunnioitetun runoilijan huoleksi. Se runoilija asuikin nykyään Pekingissä, tuossa keisarin omassa valtaistuinpaikassa, jossa keltaiset ja taivaansiniset liput riippuivat kauppojen kilpinä ja kullatut ja punaiset temppelit säteilivät pitkien katujen päässä. Tämän vanhan ja arvokkaan runoilijan nimi oli Fan-hu-li-tse. Syntyisin oli hän Tshinin-maasta. Harmaa Fan-hu-li-tse oli varsin pitkä mies, sillä Kiinassa kuuluvatkin olevan maailman pisimmät miehet. Kellertävä ja punertava hän oli; hänen harmahtavat viiksensä ulottuivat rinnoilla asti, ruskean ja silkkisen hameen rinnoille. Mutta hänen palmikkonsa juuressa heilui kaunis riikinkukon sulka, kiinalainen kunniamerkki, keisari Meng-hoangilta saatu. Verkkaan ja juhlallisesti käyskenteli Fan-hu-li-tse, ja puhui aina viisaasti ja sukkelasti. Ja hän haukotteli usein.
Mistä ansiosta oli Fan-hu-li-tse saanut riikinkukon pyrstösulista pisimmän? Todellisesta ansiosta. Nuorempana oli hän kirjoittanut paljon kaunista, Kiinan kansan parhaaseen henkeen… Kiinalaisesta talonpojasta, joka kulkee aamulla varhain työhön ja sulkee illalla silmänsä lepoon; hiljaisesta talonpojasta, joka syö oman peltonsa hedelmiä ja juo oman kaivonsa vettä. Silloin oli hän vielä elänyt synnyinseudullaan, siellä ihanassa Tshinin-maassa. Mutta olipa hän saanut kunniamerkkinsä toisellakin tavalla. Nuoruutensa lopulla oli Fan-hu-li-tse nimittäin joutunut samaisen rikkaan miehen tutuksi, joka nyt oli kuollut. Ja kuinka mahtoi ollakaan: kultaa itselleen kasaavan kiinalaisen läheisyys lienee vaikuttanut häneen sillä tavalla, että hän lauloi pienen kiitoslaulun tuolle tavattomasti rikastuvalle … kymmenen vaaksanpituista liuskaa, ylistäen hänen nerokasta päätänsä ja kuvaillen ooppiumikauppiasta hyväntekijäksi ja pitkäkyntistä mandariiniksi, koska kiitetty oli näet juuri siihen aikaan voinut ruveta kasvattamaan pitkiä ylimyskynsiä. Tästä kepposesta sai Fan-hu-li-tse rikkaalta mieheltä paitsi jonkun verran metallikolikoita myöskin suosituksia niille ylhäisille, joiden tuttu ooppiumikauppias jo oli. Suosituksia Pekingiin. Nyt muutti Fan-hu-li-tse Pekingiin ja siihen kaupunginosaan, jossa mandshut tai mandariinit vai mitä he lienevätkään, asuivat; se on varsinaisen kiinalaiskorttelin sisässä kuin rengas isomman renkaan. Siinä korkeiden kaupunginosassa asui koko joukko muitakin sellaisia, joiden päähineissä törrötti riikinkukon pyrstösulka. Lukuunottamatta virkamiehillä näki sitä koristetta siellä eräillä oppineillakin, kiinalaisilla professoreilla, ylioppilastutkintoaan viisikymmentä vuotta suorittaneilla ja paljon kiinalaisia kirjaimia osaavilla, ryppyisillä niinkuin kuumaan veteen pudonneet kissannahka-kintaat. Nämä oppineet ne hommasivatkin, virkamiesten avulla, oivalliselle runoilijalle samanlaisen höyhenen kuin he olivat itsekin elämänsä lopulla saaneet, sekä hänen nimeensä jatkon, jonka hän olisi jo nuorempana ansainnut; tse merkitsee näet mestaria.
Tapahtumamme aikaan eli vanha Fan-hu-li-tse auttavan mukavasti; entisiä laulujaan hän ei laulanut, eikä juuri ylistyksiä millekään rikkaille miehille, mutta eli uusilla ja hyvillä kirjoituksillaan, joskaan ei sellaisilla kuin ennen ihanassa nuoruudessaan. Fan-hu-li-tse, kunnon mies, oli jo, kuten sanottu, vanha.
Koska Fan-hu-li-tse tunsi rikkaan vainajan ja saattoi siis parhaiten tietää hänen toivomuksensa, niin Taivaan Poika määräsi nyt hänet kokoamaan tuon jalojen kirjailijain lautakunnan. Loistavan hovijoukkonsa saattamana kävi keisari runoilijan luona antamassa tätä suosionosoitustaan. Yksin jäätyään Fan-hu-li-tse … ensin haukotteli. Sitten toteutti hän tarkoin Taivaan Pojan antaman käskyn ja heidän kahden sopiman ensi toimenpiteen suunnitelman toteuttamiseksi. Meng-hoang ja Fan-hu-li-tse olivat päättäneet, että vainajan kultasäkit, jotka olivat vielä hänen kellarissaan, kuljetettaisiin sadalla vahvalla sonnilla siihen ylimystön kaupungin keskellä olevaan hienoimpaan kortteliin, missä keisari itse asui; sen korttelin nimenä on keisarin kaupunki. Tässä Pekingin kallisarvoisimmassa ytimessä sijoitettiin säkit itsensä Taivaan Pojan palatsin vieressä olevaan suurimpaan ja kalleimpaan temppeliin, Kong-tsen eli Confuciuksen temppeliin. Sillä tavalla tahtoi keisari kunnioituksesta runoutta kohtaan ja siitä syystä, että kun rahoja jaeltaisiin niitä kaipaaville kirjailijoille, saisi hän helposti kutsua kirjailijat luokseen kauniiseen porsliinipaviljonkiinsa ja pitää heille siellä heidän kunniansa mukaisia juhlia … kaunoisin puhein kaunokirjallisuuden merkityksestä kansan jalostajana.
Niin tehtiin. Vainajan kullat kuljetettiin Kong-tsen valkeaan ja vihreään temppeliin. Sen jälkeen laati ja antoi Fan-hu-li-tse kirjoittaa ja naulailla Pekingin pisimmille kaduille plakaatteja, että sellainen mies oli kuollut … nero, joka oli jättänyt kuollessaan kaikki rahansa maailmaan ja enimmäkseen Kiinan kauniiden kirjailijain hyväksi; sekä että kirjailijain ja runoilijain oli nyt riennettävä muodostamaan lautakuntaa, joka jakeleisi pitkäkyntisen ylimysvainajan rahasia.
Monet kirjailijat ja runoilijat huomasivat näitä plakaatteja … monet keskenään kilpailevat ja riitelevätkin ryhmäkunnat. Vikkelimmät ja älykkäimmät olivat kuitenkin erään etevän ja suuresti suositun kirjailijan ystävät … sillä luultavasti on Kiinassa kirjailijoillakin ystäviä, aivankuin muillakin kuolevaisilla, vaikka kirjailijat ovatkin arvonimeltään kuolemattomia. Tämä kirjailija, kyllä hyvä siitä huolimatta, että hänen kadehtijansa kiukuissaan väittivät hänen saavuttaneen Kiinassa erikoisen suosion ainoastaan sen vuoksi, ettei hänellä ollut päässä tavanmukaista kiinalaista palmikkoa, vaan hän oli antanut tukkansa kasvaa niinkuin mikäkin nykyaikainen europalainen, jopa väritti sitä vaaleaksikin, se kirjailija oli Han-lin. Sellaisen mielenosoituksellisen tukkatempun olisi luullut loukkaavan kaikkia Taivaan valtakunnan poikia, koska siellä pidetään ihmisenä muka ainoastaan mustatukkaisia, kun taas muita sanotaan valkeiksi paholaisiksi. Kuinka suvaittiin niin ollen tätä vaaleaa kirjailijaa? Kauniit kiinalaiset kaunokirjailijat väittivät sen mahdolliseksi siitä syystä, että Kiinassa sattui siihen aikaan kulkemaan jokin harmittava ja ilkeä muukalainen virtaus ja muoti, Japanista tullut, kukapa sen tietänee, mistä. Mutta tosiaan oli tämä kirjailija uskaltanut käydä Japanissa, entisten kirsikankukkien ja meidän aikana mainiota europalaisuutta kohti nousevan auringon maassa. Kadehtijat kirkuivat hänen oppineen japanilaisilta paitsi taitoa kulkea europalaisissa housuissa myöskin japanilaista runoutta. Eikö asia ollutkin selvä? Missä kiinalainen ennen oli nimittänyt runojaan esimerkiksi — meidän kielisillä vastineilla asiaa selvittääksemme — romanssiksi taikka terssimetriksi tahi hippotaurometriksi, siinä Han-lin käytti japanilaisia nimityksiä, sellaisia outoja ja naurettavia kuin haikai ja aihai. Mutta japanilaiset, tarkat runouden tuntijat, kiittivät todella häntä, ja ne kiinalaiset, jotka pitivät hänen runoistaan, ihastuivat pitämään hänestä vielä enemmän tämän kiitoksen johdosta … tyynestä Han-linista, jolla oli kylläkin muukalaisesti pystyyn käännetyt ja vaaleat viikset.
Myöskin Han-lin oli nähnyt vanhan Fan-hu-li-tsen plakaatit. Nyt tahtoivat hänen erinomaiset ystävänsä häntä, ryhmänsä etevintä miestä, ryhtymään erikoisiin toimenpiteisiin rahojen jakamiseksi oikealla tavalla. Pohdittiin asiaa. Han-lin vietiin vanhan Fan-hu-li-tsen taloon. Joukossa oli paitsi miehiä, sekä palmikottomia että palmikollisia, myöskin pieni sarja naisia, joista eräät olivat runoilijattaria. Kaikkia, sekä miehiä että naisia, mainittiin kirjailijoiksi, jopa runoilijoiksikin, sillä Kiinassakin mahtaa runoilija olla jo ammattinimi. Mutta seuraan oli tunkeutunut eräitä sellaisiakin, jotka eivät olleet kirjoittaneet vielä mitään, eivätkä jotkut ehkä aikoneetkaan juuri kirjoittaa, vaan joita heidän miehensä tai rakastajansa taikka rakastuneensa sanoivat runoilijattariksi, koska näet rakkaus vie kiinalaisilta järjen yhtä helposti päästä kuin europalaisiltakin. Nämä vaimoset taikka rakastajattaret puolestaan tahtoivat kovin mielellään lantteja vainajan säkeistä, ken lapsilleen, ken vaatteisiinsa; ja eräät heistä päästä runoilijan nimellä ehkä vielä keisarin hoviinkin … hovinaisiksi, hovineideiksi, keisarin siniseen paviljonkiin: mikä kiinalainen kunnia.
Nyt vakuutti tämä runoilijain piiri vanhalle Fan-hu-li-tselle, että piiri sellaisenaan oli runoudelle tarvittava lautakunta. Fan-hu-li-tse ensin haukotteli; sitten mietti hän asiasta sen, että hän saisi joka tapauksessa lautakunnan muodostamisesta kunnian lisäksi kunnollisen palkkionsakin. Hän haukotteli uudestaan ja suostui parhaan harkintansa mukaan näiden sekä palmikollisten että palmikottomien ehdotukseen. Olihan Fan-hu-li-tse keisarin valtuutettu ja sai järjestellä asian … ja jonkunhan se oli tehtävä.