Asia oli siis nyt järjestetty. Lautakunta jakoi inhimillisen järkensä ja tuntonsa nojalla rahoja enemmän tai vähemmän myöskin ystävilleen.
Mutta siitäkös nousi melske! Taivaan valtakunnassa oli muitakin kirjailijain hengenheimolaiskuntia kuin Han-linin. Erään sellaisen mainioin mies oli Kung-ki-tse, kotoisin Hei-lung-kiangista, entiskiinalaisuuden säteilevä edustaja. Pekingissä hän ei asunut, mutta nyt hän sinne riensi. Tällä kirjailijalla oli tapana ja etuna esiintyä hyvin kiinalaisena. Hän oli varsin pitkä ja paksu runoilija, aito-nankingin-nahkaisessa takissa; olipa hän antanut kynsiensäkin kasvaa yhtä pitkiksi kuin palmikkonsa, jota hän taasen oli jatkanut, puhtaan kiinalaisuuden selväksi merkiksi, jonkinlaisilla jouhilla, koska hänen kaikkea kiinalaisinta taivaaseen asti ylistävät runonsa eivät hänen mielestään todistaneet sitä vielä tarpeeksi edullisesti. Hän rakasti, kuten oikeat kiinalaiset aina, erikoisesti riissiviiniä ja ooppiumia; ne molemmat hurmasivat Kung-ki-tsen mieltä yhtä paljon kuin hänen kannattajainsa suurta joukkoa hänen runonsa, jotka kilisivät kuin kulkuset tuulella temppelin räystäässä. Kung-ki-tse oli kuullut Hei-lung-kiangiin Fan-hu-li-tsen plakaateista. Hän oli tosin ajatellut, että jotakin täytyisi tehdä, jos oli aikomus pitää todellisten runojen puolta, ja niin olivat hänen ystävänsäkin hänelle kirjoittaneet ja puhuneet. Mutta sitten oli Kung-ki-tse nukahtanut viinipaviljonkiin, ihanan tekolammikon keskelle, ja samoin nukkuivat hänen ystävänsäkin, sillä kiinalaiset ovat yleensä maailman veltointa väkeä, sen me europalaiset voimme ylpeydeksemme uskoa. Liian myöhään Kung-ki-tsen nurkkakunta teki nyt mitään; olivathan toiset jo päässeet valtaan. Silloin näiden runoilijain silmät pyöristyivät ällistyksestä, ja heidän äänensä, kun he vihdoinkin kokoontuivat Pekingiin, johtajanaan paksu ja pitkäpalmikkoinen Kung-ki-tse, pauhasivat juhlallisesti oikeudenmukaisuudesta: olivathan näet myöskin eräät Han-linin ystävät saaneet roposensa.
Nyt Kung-ki-tsen ystävät päättivät, että ensi kerralla oli heidän vuoronsa jaella rikkaan kiinalaisen kultasäkeistä … nuo sekä palmikolliset että palmikottomat ystävät, niin miehet kuin naiset, joista suurinta osaa mainittiin runoilijoiksi ja runoilijattariksi, vaikka heissä oli paljon pelkästään kynäilijäin ammattikuntaa.
Meni joku aika, jälleen vaativat kirjailijat, että heille oli annettava rahaa säkeistä. Silloin puikahti Kung-ki-tsen joukko vanhan Fan-hu-li-tsen taloon ja sai hänet päättämään, vakavilla puheilla ja uhkauksillakin, lautakuntaa muutettavaksi sillä tavalla, että siihen tulisi enemmistö Kung-ki-tsen runouden kannattajia, todellakin hyvän runouden, kun niin sattui. Fan-hu-li-tse suostui, parhaan harkintansa mukaan, joskin häntä harmitti, mitä nyt Han-linin ystävyskunta tästä liitosta sanoisi. Sitten Fan-hu-li-tse haukotteli.
Nyt alkoi se melske. Sillä jakotilaisuuteen tulivat myöskin toisen ryhmän miehet ja naiset, kirjailijat ja muut. Niin, tulivat entistä lukuisampina pienet ja sirot kiinattaretkin, vaikka heidänkään parvensa ei vielä jaksanut vastata Hei-lung-kiangin Kung-ki-tsen laumaa. Ja kun siinä sitten väiteltiin runouden eduista, ja poskipäät alkoivat muuttua tummanpunaisiksi, ja kiinatarten kasvot porsliiniakin valkeammiksi, ja suorat sanat vapiseviksi … eivätkä kirjailijat enää viitsineet luoda silmiään toisiinsa, vaan miettivät koston säteilevää päivää, niin kimmahti niiden rahasäkkien välistä, joista enimmäkseen Kung-ki-tsen ystävät saivat tällä kertaa ammentaa, tavaton demooni. Se oli vähän niinkuin luuranko. Keltainen se oli … ja irvistelevä. Suu leveä ja verestävä. Sormiaan, joissa oli, ikäänkuin mandariinilla, hyvin pitkät kynnet, ojenteli se kerjäläisen tavalla. Silmät olivat ulkonevat ja tuimat … viikset kuin kissalla. Ja se sähisi ja naukui. Nyt se aikoi tanssia runoilijain keskellä… Ah, he sitä tuskin huomasivat, niin hartaasti ajattelivat he asioitaan, ja sillä tavalla paholainen tanssi, että sai heidät kaikki tanssimaan … sadun kuosiin. Hyppelemään toisiaan vasten, karkaamaan kiinni toistensa palmikkoihin tai sileiksi kammattuihin päihin. Kauniit kiinalaiset kirjailijat tappelivat pian ankarasti keskenään. Niin, häpeällinen voivotus ja melske kuului kauas Kong-tsen suurimmasta ja kalleimmasta temppelistä keisarillisen palatsin vierestä.
Kauan he tappelivat. Viimein toki lakkasivat.
Mutta seuraavassa jakotilaisuudessa he tappelivat uudestaan.
Vanha ja harmaa Fan-hu-li-tse, lauhkea rauhanmies, koetteli heitä sovitella. Viimein hän haukotteli … hän väsyi. Pyysi Taivaan Pojalta eroa lautakuntaa järjestämästä, ja sai sen pienellä eläkkeellä. Sitten hän haukotteli jälleen ja eli tyytyväisenä kotonaan. Keisari Meng-hoang valitsi lautakuntaa asettamaan milloin mitäkin muita kirjailijoita.
Joka vuosi kuului taistelu Kong-tsen temppelistä, kerran vuodessa, taistelu sanoilla ja patukoilla. Kauniiden kirjailijain ystävyskuntia, joita sanottiin puolueiksi ja jotka sekaantuivat keskenään ja vaihtoivat jäseniä sikäli kuin kukin jäsen näki kirjallisuudelle parhaaksi, oli varsinkin nyt hyvin monta. Tuhat ja kaksisataa ja viisikymmentä ja seitsemän oli niitä neljän viimeisen vuoden kuluessa, paitsi sitä, että eriäviä mielipiteitä lisäsivät kaikista puolueista eronneet lempeät yksityiset. Useat niistäkin runoilijoista, jotka olivat eläneet ikänsä ei ainoastaan poissa Pekingistä, vaan maakylissä, riensivät nyt lähelle Kong-tsen jaloa temppeliä. Emmekö puhu totta? Sen parempi, jos erehdymme. Ne, jotka olivat ennen laulaneet jokien lumpeista tai kuusta, joka opastaa soutavia neitosia illalla kotiin, taikka Tshinin-maan ihanista mulperipuista, miten he nyt lauloivat? Jotkut olivat sydämellisesti puolustaneet köyhää talonpoikaa tai maininneet jotakin kulia parempana kuin koko Pekingin elämää; luulen, että heidän laulunsa oli nyt köyhyydellä kiemailemista … jos he olivat ajatelleet kultasäkkejä. Niiden kitara, jotka olivat muinoin virittäneet sen rakkaudelle ja miehuudelle, soi kuin rikkonainen kulkunen.
Katso, tulihan Pekingiin jopa itse Fung-tsu, Mandshuriasta saakka. Kirjavalla hunguusiratsulla ajaen, tukka ei edes palmikolla, vaan suuttumuksesta hajallaan. Kong-tsen kalliissa temppelissä hän tosin huusi, etteivät vainajan jättämät rahasäkit olleet oikein puhtaita. Että ne antoivat tilaisuuden maineen hankintaan niille, jotka tahtoivat mainetta. Että ne saattoivat viedä syrjässä pysyviltä kylärunoilijoilta … ne pienetkin riikinkukon höyhenet, mitä heillä oli; että oikealle runoilijalle kulta on paitsi pahaksi myöskin tarpeeton, koska hänellä on yhtä vähäinen vatsa kuin muillakin kunnon ihmisillä, jotka aina saavat maailmassa ponnistella ilman lahjoja: niin vähäinen, että se tulee toimeen kourallisella riissiä päivässä. Niin, että runoilijalle on hyväksi ponnistella kaikilla muilla aloilla kuin runouden, osatakseen elävästi runoilla; jopa ettei hänellä pitäisi olla kattoakaan päänsä päällä, sillä kaikkialla kierrellen hän näkee ihmiset ja maisemat yhäti uusina ja tuoreina, ja ennättää aina kuitenkin tehdä sen, mitä runouden jumala, mahtava Kuei-sing, määrää. Näin viisasteli hullu Fung-tsu … kunnes sai osansa rikkaan mielien kultasäkeistä, sillä hän tahtoi nyt rakentaa itselleen Mandshuriaan kiinalaisen porsliinipaviljongin, jonka räystäissä soittaisivat tiukuset.