Kong-tsen jalosta temppelistä kaikui melske siis päivin ja joskus öisinkin, Kiinan ihanaisina kuutamoöinä. Se huolestutti Taivaan Poikaa. Oi, hän rakasti runoutta jonakin kansansa elämänkatsomusta jalostavana. Mutta kun hän oli pitänyt runoilijoille juhlia, näin varmaankin se paholainen, joka oli päässyt vainajan säkeissä temppeliin, oli muuttanut heidät aivan tavallisten ihmisten kaltaisiksi, koska he noin metelöivät. Miksi hukkasivat he täten monta kuutamoista hetkeä, jolloin olisi voinut syntyä kaunis runo taivaan kuningattarelle? Oliko vainajasta todella hyötyä?
Tulisiko tosiaan kiinalainen kirjallisuus vahvemmaksi kuin se oli ollut niinä aikoina, jolloin se oli vahvempi kuin nyt?
Mutta joskus syntyi viisaan Kong-tsen valkeassa ja vihreässä temppelissä myöskin hiljaisuus. Kauniit kirjailijat nimittäin väsähtivätkin.
Kerran oli tällä tavalla hiljaista. Oli myöhä ilta, oli syksy. Taivaan Poika istui paviljonkinsa parvekkeella katsellen kuuta, nuoren keisarinnansa kanssa. Paperiseinä oli vedetty syrjään … ainoastaan verhon helmet kiiltelivät oviaukossa.
Niin tyyntä oli, että bamburuovot tuskin suhisivat.
Silloin alkoi kuulua jostakin suloista laulua. Keisari Meng-hoang sanoi:
"Laulaako satakieli chrysanthemum-kukan varistessa?"
"Ei se ole satakieli, oi Taivaan Poika", vastasi pikku keisarinna, helmassaan runoilla kirjailtu viuhka.
"Mutta Kong-tsen nimessä, laulu on kuin satakielen", virkkoi keisari.
Pikku keisarinna sanoi tähän: