Tilusten vuokraajat, alavuokraajat ja voudit lähettivät hänelle
Espanjan kultaa, joten hän saattoi elää ylhäisestä.
Pablo Marian vanhemmat jälleen asuivat Sierra Guadarramalla maakuopassa.
Jo varsin pienenä ärsytteli poika mielellään äärettömän lammaslauman pässejä, mutta hänen suurin riemunsa oli taistelu vihaisimman pukin kanssa.
Kuoli nyt Pablo Marian äiti, maattuaan viimeisen kuukauden kuopan lavitsalla kasvoiltaan hyvin keltaisena, ja Pablo Maria jäi isänsä kanssa, jonka kuivuneita poskia pitkin nyt valuivat usein surun ja järkytyksen kyyneleet, sillä pian tiesi hän itsekin kuolevansa. Ja meni puoli vuotta, niin hän kuolikin. Onneksi sattuivat tilanomistajan palvelijat tulemaan juuri niinä päivinä autiolle laitumelle keritsemään lampaita ja teurastamaan vuohia. He korjasivat ruumiin ja pienen Pablo Marian, joka oli mustapäinen ja vakava poika.
Vähitellen tuli paimenen pojasta linnassa ensin paimenpoika, sen jälkeen kuskipoika ja viimein renki. Mielellään ärsytteli hän yhä vihaisinta pukkia, ja alkoi vihdoin taistella myöskin mustan ja teräväsarvisen sonnin kanssa.
Meni muutamia vuosia, Pablo Maria ohjasi härkävaljakkoaan erämaan poikki Madridiin … neljää perätysten asetettua härkää, jotka vetivät kaupunkiin valtavia viljakuormia ja sieltä palatessaan rämisevää rautaa, kiiluvaa kivihiiltä ja muuta tiluksille ostettua tavaraa. Milloinkaan juoksematta astelivat kellertävät härät, mutta myöskään pysähtymättä, sillä Pablo Marialla oli kädessä pitkä vapa ja sen kärjessä tavanmukainen, terävä piikki. Piikillä pisteli hän juhtia niskaan, jos ne laiskottelivat. Niin teki Pablo … päässään leveäreunainen ja kova huopahattu, toisella olkapäällä komeasti punertava mantteli, kirjavan vyön alla terävä ja pitkä veitsi. Ei auttanut härkien muu kuin vetää pienten talojen korkuisia kuormia, niskat ikeen alla, silmissä apeus, jossa ei näkynyt enää edes kosteaa kiiltoa. Ja valjakon edellä asteleva Pablo Maria hyräili villiä ja alakuloista säveltä.
Näillä Madridin-matkoillaan näki hän sitten oikean härkätaistelun. Mahtoipa hänessä silloin herätä uudestaan jo ehkä vähän aikaa nukkunut halu taistella teräväsarvisen sonnin kanssa!
Nyt hän harjoitteli taistelua kaikki ruokatuntinsa; ja miettipä öilläkin, aivan unettomana, miten hän saisi sonnin oikein vihaiseksi ja kuinka hän välttäisi sen keihästykset.
Kerran tuli siihen vuorenrinteellä kapuilevaan kylään, jota lähellä Pablon herran linna oli, muudan seurue härkätaistelijoita. Olihan kylässä toki oma härkäsirkuksensa, kuten kaikissa oikeissa kylissä. Tämä seurue tappoi kussakin näytännössään vain yhden ja huonon härän, mutta se salli, menestystä itselleen hankkiakseen, yleisönkin yhtyä taisteluun. Nyt kiipesi mustapäinen ja vakava Pablo Maria katselijoita suojaavasta aitauksesta arenalle ja taisteli oikean härkätaistelun. Ärsytti hurjaa nautaa punertavalla manttelillaan, petteli sitä oivallisesti, karttoi sukkelin pyörähdyksin kaikki sen hyökkäykset, hyppeli sen poikki edestä ja kupeilta, iski sen niskaan väkäiset piikit, banderillat. Ja tappoi pedon lopulta komealla miekanpistolla.
Se oli hänelle onnen päivä. Kotikylä ihaili tätä toreadoria, toreroa, ja seurueen johtaja tahtoi hänet joukkonsa jäseneksi. Pablo Maria suostuikin, hän jätti vuorenkupeella uneksivan kylänsä.