Miehen kunnian määränä oli Madrid … ja sitten paljon enemmänkin.
Meni vuosia, tapansa mukaan nopeasti. Nyt oli kunnian päivä tullut, viimeinkin. Pablo Maria oli harjoitellut neljä vuotta monessa seurueessa, hankkien itselleen paitsi yhä hurjempaa uskallusta, voimaa ja notkeutta myöskin tietoja taiteensa hienouksista. Sillä härkätaistelu ei ole pelkkää härkätaistelua, vaan se on taidetta. Melkein yhtä suurta kuin mikä muu hyvänsä, taidetta, jolla on tarkat sääntönsä ja vivahteensa; josta on kirjoitettu ylistyksiä, asiallisia selostuksia ja tutkielmia niin paljon, että ne täyttäisivät varmaankin ison kirjastohuoneen Salamancan kuulussa yliopistossa. Sanomalehdet väittelevät Espanjassa härkätaistelujen kautena tästä taiteesta kiivaammin kuin muualla kinastellaan tuoreimmasta runoudesta, ja puolueet riitelevät keskenään kukin omasta torerostaan sellaisella tavalla, etteivät vastustajat lopulta tervehdi toisiaan. Sillä tärkeä seikka on härkätaistelu, näyte miehuuden ja älyn voitosta eläimellistä raakuutta vastaan.
Tämän voiton säteilevän kruunun oli Pablo Maria nyt saavuttanut, esiintyessään viimein Madridin arenalla. Hänestä oli tullut hyvä härkätaistelija. Hyväkö? Se ei hänen kunnianimekseen riittänyt! Kuuluisa hän oli … suuri härkätaistelija. Mikä notkeus liikkeissä! Mikä asentojen plastiikka! Mikä tekniikka. Käännähdykset sarvikkaiden petojen edessä komeita ja samalla ikäänkuin tanssiaskeleita. Entä hänen rohkeutensa! Antaa sonnien, joiden synnynnäistä ja yhä kehitettyä raivoa hän lisäsi vielä iskemällä räjähtäviä raketteja niiden selkään, antaa noiden mustien hirviöiden syöksyä itsestään sentimetrin päähän, mutta säilyä sekunnissa keihästykseltä … ja kumartaa yleisölle, ylpeästi ja hienosti hymyillen… Riemunpauhuun puhkeavalle yleisölle … huhtikuun auringon säteilyssä … puettuna tulipunaiseen ja kultaan, polvihousuihin ja valkeihin silkkisukkiin, päässä musta ja kullalla tikattu lakki. Suuri liikutus on kansakunnalle tietää joka hetki lemmikkinsä veri melkein petojen sarvissa … ja vielä ihanampi nautinto nähdä hänen pelastuvan komeasti… Ja tappavan jo tässä ensimmäisessä näytännössään yhtä mittaa kuusi härkää, tunkien sankarin voimalla roomalaiskalpansa niiden sydämeen taikka selkäytimeen. Kohta sai Espanjan suuri mies kunnianimen El Arrojadito, Peloton.
Ja hän oli ainoastaan köyhän ja vähäpätöisen paimenen poika! Vähäpätöisen miehen ja köyhän eukon. Nyt viittoivat hänelle kolmensadantuhannen pesetan vuositulot, kuten kuuluisat härkätaistelijat hyvinkin ansaitsevat. Miesten ihailua ja naisten suloista rakkautta hänelle satoi. Syrjäisiltä suljettujen klubien ja palatsien portit aukesivat varmaankin paimenen pojalle. Niin, hän oli nyt melkein caballero, jota muut herrat kohtelivat ystävällisesti ja suojaavasti. Don Carlos Ramiro Miguel Gonzales de Fuenteplata, conde de Puente de Alcántara y Almudena, duca de Laxarilla y Bobadilla, joka pistäysi siihen aikaan Madridissa Napolista, käyttäysi Pablo Mariaa kohtaan niinkuin veli… Tarjoten hänelle, oikein innostuneella viinituokiolla, puolisoksi sisartaan, viidenviidettä vuoden ikäistä, jonka nimi oli Isabel. Mutta vielä enemmän olisi Pablo Maria saanut, jos olisi tahtonut. Nuorten ja ihanien naisten rakkautta … Espanjan ryhdikkäiden, ja komeain vallasnaisten: heidän poskillaan ruusut kukkivat, tuliset silmät säkenöivät mustien pitsihuntujen hämärästä. Mahtoipa usea heistä rukoilla polvillaan Pablo Mariaa saadakseen vaikkapa vähänkin omistaa hänet, verrattoman espanjalaisen härkätaistelijan.
Mutta vielä elää grandezaa vanhassa Espanjassa!
Grandezaa toisenlaistakin kuin härkätaisteluissa. Ylhäistä sävyä muussakin kuin maan maisemissa … lukemattomissa jättiläiskummuissa, jotka nousevat suurina kaarina toistensa takaa Kastilian ylängöllä … monien kaarten harjalla vanhat ja muuritetut kaupungit.
Tiedämme, että espanjalainen osaa katsoa suoraan silmiin. Uskomme, että hän on kunniastaan yhtä ylpeä kuin hänen kaikki asenteensa ja mantteli hänen toisella olkapäällään ovat komeat … tuolla maurien ja keskiajan ritarien jälkeläisellä. Tyyni on hänen hymynsä, rauhallisena lepää hymyillessä hänen otsansa.
Ja espanjalaisella on varmaan taito olla tarvittaessa vähäpuheinenkin.
Ainakin oli Pablo Maria sellainen.
Vaikka hänelle oli tarjona niin ylhäisiä ja ihania naisia, että vain Espanjassa niitä löytyä saattaa, jopa sangen rikkaitakin, pysyi hän uskollisena eräälle köyhälle ja koruttomalle maalaistytölle, sillä hänelle oli Pablo kotikylässään luvannut pelottoman sydämensä. Estrella oli se tyttö; hänen siroa somuuttaan rakasti Pablo Maria.
Estrellan hän otti, tuskin maistettuaan hienoston ihailua. Ja mikäpä oli hänen se tehdä? Nautahoitolat Espanjassa kasvattavat tuhansia taisteluhärkiä joka vuosi; ainoastaan kymmeniä täytyy oivallisen härkätaistelijan niistä vuosittain kaataa, mutta hänen kukkaronsa ja pankkitilinsä ovat kuitenkin aina kultaa kukkuroillaan. Pablo Maria rakennutti Estrellalle ja itselleen talon Madridin uusimpaan osaan … espanjalaista keramiikkia oli runsaasti seinissä … pari kääpiöpalmua uinui portilla, ja pihalla virkosivat ruusutkin toukokuussa.