MATKA JÄÄMEREN RANNALLE KESÄLLÄ 1882
Kirj.
Joh. Mustakallio
Kuopiossa, Kuopion uudessa kirjapainossa, 1883.
Tosiaankin siinä on perää, kun sanotaan, että matkustukset kotiseuduilta pois kehittäwät ihmistä, ja erittäinkin, jos matka on koko kotimaan ulkopuolelle. Toiset näköalat, toiset olosuhteet, tawat ja katsantokannat tekemät sen, että selwemmästi tulee arwaamaan oman olonsa, jopa antamaan armon toisellekin. Ainainen asuminen kotipiirissään totuttaa silmän siihen, mikä on; sen warjopuolia ei näe, sen hywiä puolia ei arwosta. Kummankin huomaa paremmin eroitettuna kaikesta, missä ennen on liikkunut.
On tullut tawaksi, että ne, jotka tahtowat maailmata nähdä matkaawat eteläänpäin ihailemaan luonnon, ihmiskäden ja ihmisneron synnyttämää suuruutta. Tosi on; sinne on runsaammin herunut luonnon antimia; siellä on taisteltu ihmiskunnan suuret taistelut »miekoin, auroin, aattehin.» Mutta ansaitsewat pohjan perätkin katsomista, olot sielläkin oppimista. Awarain, äärettömäin olojen jylhyys, koko luonnon kolkkous, joka ei huoli ihmisen uhkauksista panna wiljelewän kätensä sen päälle, — kannattaa sitäkin käydä katsomassa. Kun istuu sekä aineellisen että henkisen wiljelyksen helmassa ja nauttii saawutetun inhimillisen siwistyksen hedelmiä, mukawuudet mukamuuksien meressä, se tahtoo synnyttää luonnottomia waatimuksia ja kääntää ihmisen nurin, luonnollisesta luonnottomaksi. Kuinka hywä ja hyödyllistä on silloin nähdä ja tawata ihmistä, joka ei tiedä koko maailman menosta mitäkään, ei muusta, kuin siitä turpeesta, jota on hänen allaan, ja siitä Luojasta, joka wallitsee korkealla hänen päällään!
Pyydän siis lukijaa seuraamaan kertomustani; se onkin paljon huokeampaa, kuin osaa ottaa matkan waiwoihin.
Suomesta kun lähtee Jäämeren rannalle kesäkelillä, on paras ensiksi matkustaa jotain tietä Wienan merelle, joko eteläisempää Lieksan tai Kuhmon kautta, tahi pohjoisempaa Kuusamon kautta. Me walitsimme wiimeksi mainitun. Ennen lähtöä oli pitänyt hankkia Arkangelin kuwernööriltä lupakirja saada matkustaa hänen läänissään, joka kirja myös oikeutti waatimaan kyytiä matkalla. Suomen kenraalikuwernöörin kirje Kuopion tuomiokapitulille, että hän Wenäjän wirastojen kautta oli matkamme edistyttämistä puoltanut wirkamiehille Murmannin rannikolla, oli myös muassamme. Ja kun wiimeksi oli Wenäjän ruplat waihetettuina walmisna taskussa, ei ollut kuin huraus, kun Juhannus-ajan kesäisen ilman kauniilla säällä jo oltiin noiden 53 peninkulmain takana, jotka eroittawat Kuusamon Kuopiosta. Siihen maantie loppuu. Kuusamo on hywin wuorista seutua wiimeisellä taipaleella, ennen kuin tullaan kirkolle, näkyi jo korkeita wuoria ja mäen kukkuloita (esimerkiksi Syötewaara), joille juhannusaikana aurinko näkyy läpi yön muutamia wuorokausia, ja kahden semmoisen kukkulan ylitse menee maantiekin; ne owat Hewosenharja ja Kallioharju; sinne näkymät kaikki Kuusamon korkeimmat waarat, yksin Nuorunenkin Wenäjän rajalla. Maantien wieruksilla käywät porot laitumella, ja oudon uteliaisuudella katseltiin niitä hiekkakuoppia, joissa oliwat porot nykyään piehtaroineet. Kumminkaan ei sattunut nyt yhtään olemaan näkywissä.
Kirkolta alkaa wenematka. Sitä on kuusi peninkulmaa monen järwen yli, joista erinomaisen siewä-saarinen ja -salminen on Muojärwi. Kun Muosalmen talon takaiselta mäeltä rupesi katsomaan Muojärwen tyyntä selkää, niin sitä olisi kauankin saattanut tehdä, ellei matkan teko olisi eteenpäin käskenyt. Tahdottiin näet tyynen yön aikana soutaa selän toiselle puolelle. Tämä sama seutu, nyt niin kodikkaalta ja hupaiselta näyttäwä sille joka Sawon näköaloihin oli tottunut, oli ihan erilainen, kun sitä waaran kukkulalta katsoi. Kaikkien näiden järwien rannoilla on taloja, jotka owat paljoa pulskemmasti rakennetut kuin ylipäätään Sawossa. Näihin aittoihin, 2,3 p. heinäkuussa, alkoi täällä näkyä siellä, täällä tähkäpäitä rukiissa, ihankuin Kuopion seuduilla 27, 28, 29 p. toukokuussa. Pihlaja alkoi puhkaista nuppujaan kukiksi. Wälijärwen talon akkunoihin näkyy juhannusaurinko koko yön, sanoiwat. Kuoringin järweltä on kolme ja puoli peninkulman maataiwal suurelle Pääjärwelle Wenäjän puolella Oulangan suuhun, jolla wälillä ei ole kuin yksi pieni talo. Tällä wälillä on tuo Suomen korkein waara Nuorunen, ottamatta lukuun lapintuntureita. Kuoringin talossa tuumailtiin, lähtisimmekö nousemaan tuon waaran huipulle, ja kun sen olimme päättäneet tehdä, ruwettiin taloon yöksi, ettei woimat kesken loppuisi seuraawan päiwän ponnistuksissa. Aamulla kun lähdettiin liikkeelle, kantajat muassa, sai kohta koetella, miltä wastamäen nouseminen tuntuu. Parin neljänneksen perästä poikettiin polulta lähteäksemme nousemaan Nuoruselle, ja oikaistiin Kariloukahtaman wasemman puolitse. Siinä oli sankkaa metsää ja leweitä soitakin, waikka maa nousi nousemistaan, ynnä lampia ja rämepaikkoja. Kun metsän tiheiköstä tultiin aawemmalle kohdalle, näkyi aina waaran kalju päälaki, mutta se ei ottanut lähetäkseen; se oli yhäti yhtä kaukana, yhtä korkealla, taiwaan sinihuntuun werhottuna. Noustiin loiwaa, noustiin jyrkkää rinnettä, kuuma aurinko selässä, siteiden paahtamat kiwikalliot kaswoin edessä, hikilöyly kowa. Jo loppui kuuset, sitten männyt, wuorossaan koiwut; ja kukkulalla ei ollut muuta kaswia, kuin eräs laji wariksen marjan warsia, ja muuramen kukkia ihan kukkulallakin. Merkillisellä jyrkkyydellä oli wedetty rajat eri puulajeille, ja taampaa katsoen rannut näyttiwät ihmeelliseltä. Korkeimpana huippuna oli kiwikallion särmä, joka nousee pystyyn yli muun pyöreämuotoisen wuorenpään. Sinne oli noustawa — ja silloin oli ylempänä muuta maailmaa.
Suuri on eroitus mataluuden ja korkeuden wälillä. Mataluus on arkipäiwäisyyttä, korkeus ylewyyttä. Niin kuin Nuorunen waltawuudessaan kohotaksen yli maiseman, sen kukkulalle ei kuulu koskien kuohu, ei laineiden loiske, järwet wain tuolla alhaalla kuin hiiden hinkalossa huuhtowat sen juuria; niin Nuorusella seisojakin, hän tuntee mielensä kohoawan yli arkielämän, tuo turhanpäiwäisyys, joka niin usein käärii hänen intonsa pikku kiusoihin, se on jäänyt jalkain alle; hän on irti tawallisesta elostaan, wapaa ja auki korkeille tunteille. Hän katsoo kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, ja yhä etemmäksi tekee hänen mielensä heittää silmänsä. Mutta unelmiin hän ei jouda, hällä on todellisuus edessään, tanakka jalansia allaan, joka ei häily. Itsenäiseksi tuntee hän itsensä, waltamieheksi, johon ei ylety ihmisten moitokset ja kiitokset. Nuorunen on yksinään taiwaan alla, on nähnyt wuosituhansien tuulet ja tuiskut, uljasta otsaansa se pitää yhtä korkealla kuin alussakin, sen korkeus ei kukistu; ei kesän aurinkoiset yöt, eikä syksyn synkkä pimeys sen waltaa muuttele; ja sen ikuiset wahtikumppanit, Waltawaara, Iiwaara, Ukonwaara, Possosiiro, Päänuorunen, jotka kohoawat taiwaan ranteella, seisowat yhtä yksiwakaisesti ja antamat kunnian hälle.