"Mitä putelin suusta lähtee, siihen ei ole luottamista", sanoi Tapani. "Minä en unhota sanaasi: Isä ja poika. Toivon vaan vielä saavani sanoa sinulle: Äiti ja poika!"
"Sano, sano, sano heti. Saat sen sanoa, rakas mieheni. Lohduta mielesi sillä lauseella: äiti ja poika!"
Tapani kääntyi seinää kohden eikä vastannut sen enempää arvoisan puolisonsa puheihin. Tämä, hetken supistuaan miehelleen, läksi vihdoin portaille, johon hän istui raitistuttamaan itseään. Ilma oli helteinen. Vaskenkarvainen pilvimuuri kohosi vastatuuleen, ennustaen ukonilmaa. Hiljaisuus vallitsi ympäristössä. Lapset tulivat toinen toisensa jälestä kotiinsa leikkipaikoiltaan, tuntien ett'ei nyt ollut hyvä olla ulkona.
XXIX.
Jyräyksiä alkoi kuulua, ensin etäämpää taivaanrannan läheisyydestä, vaan kohta lähempää ja taajempaan, aina ankarampia, aina tiheämpäin leimausten seuraamina. Sofia oli lapsineen mennyt tupaan, jossa Tapani kuorsasi. Tupa pimeni niin, ett'eivät sisällä olevat oikein toisiaan erottaneet. Nyt taivahan akkunat aukenivat ja vettä alkoi tulla oikein holvaamalla. Tapani heräsi raju-ilman johdosta. Moniaat lapsista vetäytyivät lähelle häntä, toiset lähelle Sofiaa.
Nyt kauhea leimaus valasi taivahan ja jyräys seurasi sitä kintereillä, rymisyttäen avaruutta niin, että olisi voinut luulla sen halkeavan. Samassa tuvan ovi repäistiin auki ikäänkuin vihurin voimalla ja kuoleman kalpeana, avopäin, silmät tuijottaen kamalasti eteensä, syöksyi Hannu sisään.
"Minä olen hukassa!" huusi hän. "Kätkekää minut heti!"
"Jumala auttakoon!" huusi Sofia.
"Minua ei nyt Jumala auta, vaan te, äiti, piiloittakaa minut johonkin — vaikka maan alle. Minua tullaan hakemaan!"
"Mihin, mihin sinut kätken? Oi, mitä olet sitte tehnyt?"