"Valitettavasti minä vihdoin ehdottomasti myönnyin, kun Sofia ei tahtonut kuulla mistään ehdoista. On kuitenki kamalata tuolla tavalla myydä lastensa tulevaisuus! Ah! kuinka kadun, ett'en ollut jäykempi niinkuin nyt oisin. Vaan kaksikymmentä vuotta olen sen ajan jälkeen kerennyt ihmiskuntaa tutkia".
Hetken ääneti oltuaan Esa jatkoi: "Niin, mitä siis nyt on tekeminen? Lupausta on vaikea rikkoa ja kahden onnettomuuteen on vielä vaikeampi suostua. Voisinhan sanoa: hoitakoon Sofia asian, kun hän lupasi pitää huolta siitä, että nuoret toisiinsa mieltyvät; vaan vähäinen lohdutus siitä olisi. En siis ensi aluksi tiedä muuta kuin jättää asiain meno sikseen; ehkä joku sattumus voisi muutoksen aikaan saada".
"Sitä sattumusta ei taida tulla", virkkoi huo'aten Helena.
"Ei se ole mahdotonta", virkkoi Esa painavasti. "Kuitenki en tahdo olla käyttämättä kaikkia tilaisuuksia, jotka voivat tarjoutua, saadakseni tuon luonnottoman liiton ehkäistyksi", hän lisäsi, akkunasta silmäillen uhkaavata taivasta.
Ilma oli koko päivän ollut helteinen. Nyt iltamalla alkoi kuulua ukkosen majesteetillista ääntä. Häikäiseviä leimauksia välähti aina tiheämpään raskaista pilvistä. Helena ja Valpuri menivät kamariinsa, pannakseen levolle. Kumpikin oli päivän kuluessa ollut kiihotetussa tilassa ja siis heidän hermostonsa oli tavallistaan arempi. He istuivat vuoteensa laidalla ja katselivat pelvolla leimauksia ja virtana taivaasta valuvata sadetta. Muuan kymmenkunta syltää heistä seisova kaunis riippakoivu, jota Helena enin ihasteli kaikista puista Aumolassa ja nimitti omaksi puukseen, joutui ukon-ilman uhriksi ja meni pirstaleiksi. Helena lausui tästä Valpurille pahan aavistuksen; vaan Valpuri koetti lohduttaa levotonta.
Sydän-yön aikana ilma vihdoin asettui. Silloin vasta Helena ja Valpuri pääsivät levolle ja edellinen päätti heti aamulla lähteä Silpon Laurin puheille ja asettaa suhteensa tuohon ilkeään mieheen, josta hänen kohtalonsa aivan riippui, luotettavammalle kannalle kuin tähän saakka.
XIX.
Seuraavana aamuna, kun Aumolan isäntä ja emäntä nousivat, kuulivat he porstuasta pahaa elämää. Silpon Laurin ääni kuului sieltä. Hän pyrki väkisten sisälle ja sanoi tahtovansa puhutella emäntää. Muuan renki koetti estellä päihtynyttä sisälle pääsemästä. Tästä vastustelemisesta vielä enemmän hurjistuneena Lauri huusi ja elämöi niin, että Esa vihdoin avasi pirtin oven ja käski Laurin tuossa tuokiossa painua tiehensä, muutoin hän saisi tuntea mitä moinen meluaminen maksaa.
Silpon Lauri, joka oli aivan päissään, rupesi vielä enemmän äyäämään, kunnes Esa vihastuneena astui porstuaan, otti Laurin niskasta kiinni ja heitti hänet koppina pihalle.
Helena seisoi kuin naulattuna kamarin lattialla. Kun hän näki Laurin keijahtavan pihalle, hän vihdoin pääsi liikkumaan, riensi porstuan läpi pihalle ja kuiskasi Laurille; "Jumalan nimessä, mitä ajattelet! Älä tee minua onnettomaksi!"