"Eilen vaimoni lähetettiin täältä tyhjillä terveisillä ja tänä päivänä minut heitetään kartanolle. Semmoista nuhtelua en aio sietää. Minä ilmoitan kaikki".
"Herran nimessä, ole hiljaa!" virkkoi Helena.
"Minä en ole hiljaa!" huusi Lauri. "Minua on loukattu sisimmäiseen sydämmeen ja minä tahdon kostaa".
"Pyydä mitä tahdot, kun vaan olet hiljaa", rukoili Helena käsiään väännellen ja katsellen taakseen, näkisikö Esa hänen tuskansa.
"Miks'ette minua ole kohdelleet kuin ihmistä", huusi Lauri. "Kyllä nyt taas olette nöyrä, kun uhkaan ilmoittaa kaikki".
Esa oli juuri astunut porstuaan ja kuuli viimeiset sanat. Hän astui pihalle ja sanoi Laurille: "Korjaa kohta luusi täältä! Mitä sinä höpiset ilmoittamisesta?"
"Hän on järjeltään", virkkoi tuskissaan Helena. "Oi, toimita hänet kohta pois täältä!"
"Vai niin, sinä suopea emäntä! Kyllä minä lähden, vaan ensin valmistan sinulle lähtiäiset, kosk'et minulle tarjoa mitään muuta kuin sanoja", kähisi Lauri ja nousi seisomaan. "Nyt minä lähden täältä. Ei kunnian kukko laula sille vaimolle, joka on varastanut toiselta lapsen, kun ensin on maannut omansa kuoliaaksi".
Kaikki elon väri katosi Helenan kasvoista. Hänen käsivartensa vaipuivat hermottomina alas, kun hän koetti ottaa portaiden syrjäpuusta kiinni ja hän lankesi portaiden alimmaiselle astuimelle istumaan.
"Helena, mikä sinua vaivaa?" huudahti Esa ja riensi vaimonsa luo. "Mitä tämä merkitsee?"