Samassa tuli Valpuri juosten portaille.
"Oi äiti, äiti! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Valpuri, polveutuen
Helenan viereen.
"Häntä vaivaa se, ett'ei hän ole sinun äitisi", sanoi Silpon Lauri, joka oli tyyntynyt vihastaan ja nyt taas tavallisella, pistävällä tavallaan rupesi puhumaan. "Jos joku sitä epäilee, niin minä ja Leiviskän Sakari sen todistamme valallamme. Heijuu!"
Nyt hän läksi astumaan, laulaen:
"Ei auta viipyä,
Sillä laivat on rannalla;
Mun täytyypi lähteä sotaan
Isänmaatani varjelemaan".
"Helena! Mitä Jumalan nimessä tämä tietää?" virkkoi Esa, tirkistellen kalpeaan vaimoonsa. "Tuo kamala huhu taaskin soipi korviini".
"Minä olen kipeä — viekää minut sisälle", änkytti Helena, painaen kättään sydäntä vastaan.
Esa ja Valpuri taluttivat onnetonta sisälle, jossa hän vaipui vuoteelle.
Siinä hän lepäsi hetken, levottomasti heitellen itseään edestakaisin; sitten hän hyökkäsi ylös Valpurin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja virkkoi: "He ovat kaikki liittouneet ryöstämään minulta sinut. Vaan eivät he sinua saa, eivät!"
"Mutta tuo kamala huhu?" sanoi Esa, joka, kuullessaan vaimonsa puheen, heräsi ikäänkuin unesta. "Sinun täytyy jotenkin selittää se asia. Sinä olisit pettänyt meitä molempia! Puhu, puhu!"