"Siksi, että haluan tietää, rakastatko minua vai etkö. Jos minua rakastat, niin et ota korviisi mailman kulkupuheita, et salli kummankipuolisen luottamuksemme, joka kolmattakymmentä vuotta on pysynyt aivan rikkomatonna, hetkisen ilkeyden ja kateuden aikaansaaman häiriön kautta tulla rikotuksi. Mutta jos et minua rakasta — no niin — mene silloin etsimään niitä, jotka haluavat syyttää vaimoasi oikeuden edessä. Joskin eivät he mitään voi todistaa, niin ovathan ainakin hetkeksi saaneet minua häväistä".
Näin lausuttuaan Helena puhkesi itkemään, peitti käsillään silmänsä ja istui hetken näin. Kyyneleet vuotivat myös Valpurin silmistä.
"Minun armas Valpurini", sanoi Helena nyyhkien, "sinä rakastat minua sydämmestäsi, sen osoittavat nuo kyyneleesikin, vaan sitä tunnen myös sydämmessäni".
"Tämä tila tulee kärsimättömäksi", jupisi Esa. "Tuo huhu vie minulta yölevon. Minun täytyy kohta koettaa saada se asia selvilleen".
Hän nousi, meni ulos ja astui kohta kujalla.
Helena likisti Valpuria lähemmäs itseään ja virkkoi: "Nojaa pääsi rintaani vasten! Kas niin! Nyt on hyvä. Sydäntäni palelee, vaan sinä ainoa nyt enään sitä lämmität".
XX.
Leiviskän Sakari oli seppä, joka, niinkuin sanotaan, "oli tyhjästä alkanut", vaan ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli ko'onnut jonkinmoisen omaisuuden. Kaikenlaiset nautinnon himot oli hän kukistanut itsessään: ei hän juonut muuta kuin vettä ja kahvikupin aamulla, eikä hän tupakoinut. Yksi ainoa himo oli sitä vastoin (niinkuin usein tapahtuu) vallannut sen sijan, jonka muut ennen olivat omistaneet, ja se himo oli ansion himo. Raha oli Sakarin A ja O.
Ei hän kuitenkaan ollut katsonut naimista kovin kalliiksi asiaksi. Vaan vuoden kuluttua kuoli hänen vaimonsa ja jätti jälkeensä pienen, elävän muistin, joka, kertomuksemme tähän saakka ehdittyä, oli täyttänyt 7 vuotta.
Sakari oli pojalleen laittanut pienoisen alasimen, pihdit ja vasaran, jolla tämä pajassa kalkutteli nauloja y.m. omaksi suureksi ilokseen ja isänsä ratoksi.