PELTONEN. Vain niin! Sinä mietit. Jos vastustaisit oikeata asiata, niin et miettisi. Kuule siis: Sinä olet väkyyttänyt isäntä-renkiäni, siitä käräjissä puhutaan; niitty on minun ja Maria et saa!
ÖLVINEN (osoittaa Utriaista). Tuo peijakas, jonka sydän on mustempi kuin syksy-yö, on teidät pettänyt!
PELTONEN, Sinä minun pettänyt olet, sen paraiten itse tiedät. (Marille.) Sinä tunnet ennestään isäntä-renkini. Sinä olet häntä kiittänytki. Totu häntä rakastamaan, Silloin saat oivan miehen ja minä uskollisen vävyn.
(Ölvinen katsoen surullisesti Mariaa, joka on vaipunut pöytää vasten, menee.)
PELTONEN. Mitäs pidät Utriainen tammöisestä asiain juoksusta?
UTRIAINEN. En tiedä, kumpaako enemmän kummastella: teidän hyvyyttä minua kohden, tai suosivaa sattumusta.
(Menevät).
Seitsemäs kohtaus.
MARI (nostaa päätään). Oi! Mikä onnetoin kohtalo. Tuo Utriainen on minun paha suojelushenkeni, ja häntä minun nyt pitää rakastaman, (Nousee ylös.) Ei! Isäni on itsepäinen; vaan minä tulen isääni ja hänen pitää kunnioittaa vapauden pyhiä vaatimuksia… Riiteleväin välissä on verkko, jonka silmukoita sattumukset ovat estäneet isäni näkemästä… Vaan minä ne näen. Koeta vaan Utriainen! Toivojesi perille et pääse. Vielä vihilläki sanon: "En ota!"
Kahdeksas kohtaus.