KAISA. Oi ukkoani! Nyt se on aivan hupsu. Noin kohdella meidän siivoa lukkaria!
MARI (huokaa). Tätä vielä tarvittiin. Minä olenki kovin iloinnut tulevata onneani.
KAISA. Kunhan tuon pahan hengen saisi pois seurastaan, joka kaikki korvaansa kuiskasee. Ei Peltonen itsestään tuommoinen olisi.
MARI. Toivokaamme, että isä kohta huomaa että häntä on viekoteltu ja katuu pikaisuuttaan.
KAISA. Kunpa siitä olisi apua. Ylpeytensä ei päästä sitä ajatusta hammassarjansa ulkopuolelle. Kyllä minä ukkoni tunnen!… Vaan kuitenki on nyt koettaminen saada sopu matkaan. Kuta enemmän viha saa juurtua mieleen, että vaikeampi on saada se pois. — Jakakaamme työmme. Mene sinä lukkaria lohduttamaan; hän viilletteli peltojen poikki kotia. Minä koetan saada isän leppyisemmälle tuulelle.
(Menevät.)
Yhdeksäs kohtaus.
HEIKKI (heittäy tuolille). Ah! Tämä riita pitää loppuman. Mitäs olisivat nämät armahat kesäiset päivät sinutta, Anna! Tuolla ulkona vallitsee luonnon ihmeteltävä sointuisuus. Siellä kuulin kuiskauksen: "Miksi tulet noin yksinäsi, noin alakuloisna kaiken tämän riemun keskellä?" Silloin nousivat vedet silmiin ja minä samosin tänne.
Kymmenes kohtaus.
UTRIAINEN. Hyvä, että saan sinun tavata. (Heikki katsoo laattiaan.)