(Heikki ja Anna istuvat mättäälle.)
HEIKKI. Minä sain kuulla vehkeistä, silloin kun ne jo oli matkaansaatu, vaan samosin kuitenkin tänne, estääkseni vihasi kovin jyrkkää törmäystä isää vastaan. Isä lähti vähää ennen minua kotoa. Komisarjus on käynyt meillä Utriaista hakemassa. Isä oli kertonut tämän keinon komisarjukselle, ja hän sanoi, että jos niitty jo olisi tuomittuki Peltosen taloon kuuluvaksi, niin ei sitä näin saa omistaa. Ja kun isä sen kuuli, tuli hän levottomaksi ja läksi tänne. Etkös ole häntä nähnyt?
ÖLVINEN. En!
HEIKKI. Minä luulen, että hän nyt olisi taipuva leppymään, jos ei vaan tuo Utriainen…
ÖLVINEN. Tätä riitaa ei olisi, jos ei se lemmon kekäle!… Minä en vaino isääsi, vaikka kyllä hän minua silmittömästi kohteli. Vaan hän on Marin isä! (Juoksee takalistosta tulevata Mariaa kohden, syleilee häntä ja vie hänen mättäälle istumaan.)
MARI. Eiköhän tämä merkitse hyvää, kun kaikki meidän talosta ovat kokoontuneet niityllesi. Äiti tuli kanssani, hän läksi isää hakemaan, kun ei häntä täällä näkynyt.
ÖLVINEN. Toivokaamme niin Mariseni! Ah! Miks'ei tätä hiljaista autuutta, tätä viatointa iloa olisi suotu meille?
ANNA. Toivon ääni kuiskasee minulle, että kuosteessa asunut aurinko kohta paistaa selvästi.
ÖLVINEN. Minä tahdon hillitä koston himoni, ettäs armas aika kohta läheneisi, jolloin paennut sopu palajaisi majoillemme, kädessään runsauden sarvi, jolloin rakkauden siteet yhdistäisivät nämä kaksi perhekuntaa ja jolloin useampi kyläläinen virkkaisi, tuijottaen lähimmäiseensä: "Mitäs nyt jutellaan? Niistä ei enään ole pakinoimista."
HEIKKI. Sinä olet niin hyväntahtoinen ja leppyisä mies, että minä vieläki kummastun, miten riita on alkanut.