Se aik' on mennyt — milloin, milloin,
Niin herttaisessa valossa
Maailma hohtaa, kuni silloin?
— Ei tällä puolen hautoa.
KESÄ-YÖ POHJOLASSA
I.
Kerran vuodessa — niin satu kertoo
Virolainen — nuorukaista kaksi,
Ihanata, impi, poika kaunis
Toisillensa suuta suihkavat,
Silloin jolloin pisin ompi päivä,
Koita Hämärä kun suutelee.
Pohjan pitkät perät useammin
Saavat nähdä nämä kaksi nuorta
Lemmen suudelmahan sulaavan,
Pohjolahan armas aurinkomme
Viikkokaudeksi kun yötyvi.
II.
Jo kaunis kesäpäiv' on loppunut,
Jo pitkät varjot epäselvennyy.
Pohjoisella taivaan rannalla
Koko yön iltarusko hohtaa
Himeästi, kunnes ani varhain
Aamulla taas punehtuupi, toisell'
Nimellä nyt ennustaen päivää.
Viehättävään vale-uneen vaipuu
Luonto — ei oo päivä eikä yö —
Päiväksi on auringotoin, yöksi
Pimeätöin — vaan on kumpainenki.
Kukkiin tuoksu täyttää kesä-ilman
Haalean, on nukahtanut luonto,
Kuin lapsi kesken leikin, hymysuin,
Ainoastaan rastas rakkauttaan
Viitikossa viserrellen laulaa.
III.
Lyhyt Pohjolan on kesä-yö.
Tuolta koillisesta kohoaa jo
Ruusupilviin takaa armas päivä,
Holvaellen kultiansa, täyttäin
Koko ilmakehän valollansa.
Sätehissä kirkkahissa aamun
Veden kalvo värähtelee. Riemu-
Äänet metsistä jo kajahtaa.
Kasvit tätä ihanuutta kaste-
Puvussansa ilokyynelsilmin
Tuijottavat. Nimeksikin on nyt
Unelma tää kaunis loppunut.