tai:
"Toivoon riemu ja autuuen aika
Suruani harvoin lievittää;
Rintani on kuin järven jää, —
Kukapa sen viimenki lämmittää?"
ovat kyllä itsessäänkin kauniita; mutta niin yksinkertaisesti ja niin vienolla aistilla ne eivät suinkaan kuvaile sydämmen tunteita kuin esim. seuraavat rivit Kantelettaresta:
"Täst' on kulta kulkenunna,
Täst' on mennyt mielitietty,
* * *
Täss' on astunut aholla,
Tuoss' on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi.
* * *
Tuon on kultani kulusta,
Armahani astunnasta".
tai:
"Tule tänne pieni lintu,
Lennä tänne, lintu rukka.
Haastele halusi mulle,
Ikäväsi ilmottele;
Mie sanon sinulle jällen,
Haastan mielihaikiani.
Sitten vaihamma vajoja,
Kahenkesken kaihojamme.
Lennä, lennä lintu rukka,
Lennä, pieni pääsky rukka,
Lennä minun kaulalleni,
Käy käsivarrelleni;
Siinä säilyt sa paremmin,
Olet onnella hyvällä,
Olet kuin kullan kukkarossa,
Asut kuin armahan povessa."
rahi:
"Kuti, kuti, kultaseni,
Tule tänne kukkaseni!
Tääll' on kaunis karjan käyä,
Armas paimenten asua;
Pohjaspuolella mäkönen,
Päivänpuolella puronen,
Lehtomaita luotehesen,
Itähän isot ahoset.
Kuti, suti, kultaseni,
Tule tänne turkkaseni,
Tääll' on nuori neitosesi,
Kaunis kasvin kumppalisi;
Sopisipa suuta antaa,
Kun olisi kahen valta."
"Ylimalkaisesti" lausuu Lönnrot "on yksinäisyys ja surullisuus näissä (Kantelettaren lauluissa) läpikäypänä aineena. Ne ovat verrattavia pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa pilkuttaa." Tämmöisellä mielialalla laulaa yksinäisyydessään korvessa kulkeva, useimpia muita onnettomampi:
"Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat,
Kurjall' ei ole kotia,
Katalalla kartanoa;
Korpi kurjalla kotina,
Salo sauna vaivaisella.
Moni on päivä päätön päivä,
Usiampi einehetön;
Ilta ainaki tulevi,
Yö etehen ennättävi,
Moni tuikkavi tulonen,
Vilkuttavi valkiainen,
Ei ole turvoa tulesta,
Valkiaisesta varoa!"