Kalevalasta puhuen, mainittakoon sivumennen, että Virolaisilla, Suomalaisten likeisillä sukulaisilla, on "Kalevi-poeg" (Kalevan poika) niminen kertomaruno. Wäinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä kutsutaan myös Kalevalassa Kalevan pojiksi ja tämä kohta, muun muassa, osoittaa näiden kahden kertomarunon yhteistä alkuperää niiltä ajoilta, jolloin Suomenlahden laineet eivät vielä eroittaneet näitä kansakuntia.
Toinen alussa mainituista runouden päälajeista on laulurunous eli lyriikki; viimmemainittu nimitys on johdettu kreikan sanasta lyra, kielisoitin, jolla he säestivät laulujansa, niinkuin muinaiset Suomalaiset kanteleella. Kertomaruno kertoo tapauksen, joka jo on tapahtunut; lauluruno ilmaisee runoilian omituisen tunteen siiloin, jolloin hän runoilee. Kertomaruno kertoo: ne tekivät ja puhuivat niin ja niin; laulurunoilia laulaa: minun tunteet tässä aineessa, josta nyt runoilen, ovat seuraavat, Tästä eroituksesta seuraa, että, samoiten kun kansakuntien sepittämät kertomarunot ovat onnistuneemmat kuin yksityisten, laulurunon luonto parhaasta päästä vaatii yksityistä sepittäjää, silla tunteitaan ilmottaessa soveltuvat ihmismielet vähemmin, kuin tapauksia kertoessa, varsinkin siltä aikakaudelta, jolloin sankarirunot kansoissa syntyvät. Tämä on pääsääntö, joka ei kuitenkaan estä kansojen sepittämän laulurunouden alalla paljon ihania tuotteita löytymästä; erittäinkin suomalaisen laulurunouden alalla muuttuu tämä poikkeus, erinäisten syitten johdosta, jotka jokainen ajattelemalla kohta hoksannee, milt'ei pääsäännöksi.
Lönnrot, alkulauseessaan Kantelettareesen, jakaa suomalaisen laulurunouden kansan ja oppineiden tekemään ja viittaa myös niiden vastamainittuun keskinäiseen suhteesen, laveammin selittäen ylläkäytetyn sanan "milt'ei": "Tosin löytyy niidenki (oppineiden tekemien runojen) seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat he muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on suurempi."
Viimmemainittu kohta on myös puoleksi vastaus kysymykseen: Miksikä Kantelettaren lauluja kansassa niin vähän tunnetaan. Toinen tärkeämpi puoli vastauksesta on, että ne eivät vastaa meidän ajan katsantotapaan. Vaan se kohta, ett'ei Kanteletar, niinkuin ei Kalevalakaan, ole uudenhokkinen, ei suinkaan ole sitä unohdukseen saattava; siksi ovat siinä vaarinotetut ne ehdot, joiden toteutttaminen voi ihmishengen tuotteille antaa pysyväisyyttä.
Nykyisyys suosii runoelman ulkomuodon suhteen vaihtelevaa ja loppusoinnullista runomittaa. Varsinkin, jos semmoisella runolla sitä paitsi on nuotti, kaikkuu se (aikansa) kaikkien huulilla, joskipa sisältönsä olisi enemmän tai vähemmän runollisuutta vailla.
Nämä mietteet johtavat mielemme noihin Kantelettaren alkulauseessa löytyvihin, neljäänkolmatta lauluihin, joista vertauksen vuoksi nyt vähän mainittakoon. Nekin ovat rahvaan usein yksityisten, tekemiä, osittain ruotsista käännetyt, osittain ruotsin mukaan tehtyjä (Lönnrot). Yllämainittu lause, jonka vähänkään runolliset laulannon tuntijat useissa lauluissa ylipäänsä, s.t.s. ulkomaisissaki, lienevät huomanneet toteuntuvan, ilmaisee syyn, miksi mainitut runoelmat ovat niin suositut; silla harva, tuskin yksikään heistä olisi, sävelien siivillä lentämättä, niin yleisesti ruotsia puhuville tunnettu. Tämä arvostelu on ainoastaan tieteellinen; heidän käytännöllinen merkityksensä on viimme aikoihin saakka ollut ehkä painavampi, kun muiden tuotteiden suomalaisen runollisuuden alalla.
"Tuoll' on mun kultani;" "Kukkuu, kukkuu;" "Minä seisoin korkialla vuorella;" tuo kaunis, surullinen "Mistäs tulet;" "Läksin minä kesä-yönä käymään" ovat näitä vastamainituita runoelmia. Värsyt tämmöiset kuin:
"Ja se ilta oli lammin, ihana
Ja linnut ne lauloivat,
Keto allansa kaunis ja vihanta,
Kukat keolla kasvoivat;"
tahi:
"Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät aamu,
Kauniimmat kultani silmät ja haamu;"