Hienotapaiset kaupungin neidot vetivät suunsa nauruun aika tavasta, nähden ja kuullen luonnon lapsen höyläämättömiä liikkeitä ja puheita.
Junnu syytti Mallaa väärinteosta mustassa Pellessä.
"Älä usko, kultaseni!" nauroi sinisilmäinen Malla.
"Minä en ole enkä tahdo olla kultasesi", mörähti Junnu.
Tyttäret purskahtivat nauruun ja Junnu punastui vihasta.
"Lyödäänpä viittä korttia", Junnu äkkiä sanoi, "siinä ei voida vääryyttä tehdä."
Kortti-onnetar ei hymyillyt Junnulle. Hän löi kortit pöytään, otti muidenki kortit ja löi neki pöytään, otti kortit pöydältä ja löi ne lattiaan. Nyt purskahtivat tytöt nauramaan ja Junnu itkemään, otti lakkinsa ja hyökkäsi ulos.
Hetken kuluttua Lamposen nuorimmat tyttäret menivät Junnua lepyttämään. Kauan he saivat häntä kursailla ennenkuin hän suostui rupeamaan "polttosille". Täten kului ensi ilta kaupungissa. Seuraavana päivänä Junnu vietiin tutkintoon, jossa hän onnistui jokseenki hyvästi. Illalla isänsä saatti häntä hänen tulevaan kortteliinsa. — Kun vieläki vuorokausi oli kulunut, läksi Junnun isä savakolla kotiansa, ja Junnu oli jätetty "kylmään mailmaan", sillä retukirjoista, joita Junnu jo oli ahminut useoita, sai hän kyllästyneen käsityksen mailmasta, jossa ihmiset olivat erilaisia kuin kirjoissa. Illalla Junnu kiipesi majatalonsa katolle ja katseli kotiansa kohden niinkuin muinoin Odyssey Kalypson luona — ja itki.
Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin Junnu, ei mikään kyynelvieru.
Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni. "Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy."