Ilta kului kuin siivillä sekä herrojen että naisten mielestä. Kun vieraat olivat menneet, Anna meni kamariinsa, jossa hän yksin levähti. Puettuna hän heittäysi vuoteelle ja kyyneltulva kasteli hänen poskensa.
"Miks'ei hän minusta pidä?" Anna huokaili. "Olen kaiketi liian vähäpätöinen. Ei minulla liene sitä käytöksen hienoutta ja ulkomuodon viehätystä, jota hän ulkomailla on tottunut näkemään. Mutta onkos Hannalla niitä etuja suuremmassa määrässä? Haa. Tahtoisin olla Hannana saadakseni häntä oikein kiusata! Kiusatako! Ah! Mitenkä voisin häntä kiusata?" Hän puristi päänalasinta kummallaki kädellänsä ja pureskeli nyyhkien sen laitaa.
Myöntää täytyi että moni olisi pitänyt itseään onnellisena jos olisi Annan morseamekseen saanut. Hän oli solakka neito säihkyvillä silmillä ja hänen pitkät mustat hiuksensa olivat kahdella palmikolla, jotka ulottuivat vyötäryksiin. Sitä paitsi hän oli hyväjärkinen ja sävyisä.
Annan äiti avasi hiljaa oven ja tuli sisään. Anna kääntyi säpsähtäen oveen päin.
"Tyttäreni", äiti sanoi: "minä olen tänä iltana selvästi nähnyt sen, minkä jo ennen olen aavistanut. Kapteenia rakastat, vaan poista se rakkaus sydämmestäsi, muutoin tulet onnettomaksi."
Anna pyyhkäsi hiukset silmiltään ja katsoi hajamielisesti äitiinsä.
"Niin, niin!" Anna sopersi. "Ei hän minusta huoli!"
"Hän ei ole sinulle sallittu", äiti virkkoi. "Olisi kauheata yhtyä semmoisen kanssa, joka ei rakastaisi ja rakastaisi kaikesta sielustaan, sillä avioliitossa pitää rakkautta alussa löytymän (sekä kunnioitusta) niin paljon, ett'ei se ennen aikojaan sammu. Olen nähnyt semmoisia pariskuntia, jotka 8 tai 10 vuotta ovat eläneet onnellisesti, vaan silloin — kun heidän rakkautensa hehku jo on heikonnut, ei se ole kestänyt semmoisiakaan koetuksia, joita se ennen kesti, saatikka niitä uusia, joita asianhaarat aina eteen tuovat kulleki. Älä siis toivo, että semmoinen liitto, jossa vaan toinen puoli rakastaa, rakastipa hän sitten kuinka kuumasti tahansa, voisi olla onnellinen enemmän aikaa kuin kuherruskuukaudet."
Anna ei vastannut, tirkisteli vaan eteensä.
"Jätä siis, Annaseni, tuo haaveksiminen sikseen", äiti puhui ja suuteli tytärtään otsalle. "Kyllähän tunnet, milloin se oikea ilmestyy."