* * *
Mielessäni miettehet kun joskus syntyy synkeät, Johdan ajatuksiini nää kesän muistot heleät Oulujoen rantamailta sekä Rahjan kylästä, Jossa asuin saaressa ma — mannermaata lähellä.
Ehkä muitaki ne muistit voisi hetkeks' miellyttää Ajatellut olen — niitä varsinki, jotk' ennestään Ovat näillä mailla olleet taikka sinne muuttavat, Siitä syystä kirjoittanut olen nämä muistelmat.
Sormisuukkoset.
Nelikertaisen rakennuksen toisessa kerrassa, Aleksanterin kadun varrella, muhkeassa pääkaupungissamme istui muutamana päivänä Heinäkuussa 1885 eräs noin 40 vuotias "poikamies" keinutuolissaan, lukien päivän lehtiä. Hän oli lyhytläntä, kaljupää, isoilla, sinisillä, hiukan vetisillä silmillä, arvoltaan muuan noista monista protokollasihteereistä. Edeltäpuolisen hän oli hikoillut virkahuoneessaan, sitten syönyt puolisen hotellissa (hän, ollen "poika mies", viihtyi mielellään seurassa, vaikk'eivät kaikki "poika miehetkään" viihdy seuroissa).
Vastapäätä sitä rakennusta, jossa sihteerimme asui, oli kaksikerroksinen rakennus ja sen rakennuksen toisessa kerrassa, juuri sihteeriämme vastapäätä olevassa akkunassa ilmestyi nyt nuori ja kaunis neito. Niinkuin kaikki vanhat junkkarit sihteerimme kyllä oivalsi toisenki sukupuolen löytyvän mailmassa ja tuota suopeaa naista, joka Kesäkuun alusta äitinsä kera oli muuttanut nykyiseen asuinpaikkaansa, oli sihteerimme jo monasti katsellut omituisilla tunteilla. Olipa hän jo alkanut ikävöidä neitosta, jos tämä e.m. puolen päivää oli ollut näkymätönnä. Tuo vekkuli Amor oli siis rakentamaisillaan ruusutarhan sihteerimme numeroiden ja pykälien täyttämään sydämeen.
Sihteerimme loi kainosti silmänsä ikkunaan vastapäätä, näkee siinä neidon, katsoo — katsoo, ja — mirabile dictu (saakeli soikoon) — neiti laskee oikean nuolusormensa suutansa kohden ja panee heittomuiskun lentämään kadun yli. Sihteeri horjui — vaan tointui kohta, pisti nuolusormensa suuhun, purasi sitä erehdyksessä, parkasi hiljaa (joka muodostui hänen naamassaan viisi sekuntia kestäväksi irvistykseksi) ja viskasi sen (nimittäin muiskun) "kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään" neitosta kohden, joka myöski horjahti tässä lempisodassa ja äkkiä vetäysi syrjään.
Schiller sanoo elämän kadottaneen arvonsa Kustaa Aadolfin sotureissa, kun sankari oli kaatunut. Sihteeristämme, joka ei ollut kaatunut, vaikkakin hän oli horjunut, tuntui elämä niin ylön hupaiselta, että hän ensin mietti hypätä ulos ikkunasta. Vihdoin hän tointui siksi ettäs huomasi tien oven kautta mukavammaksi ja lähti ulos tunteitansa viillyttämään.
Hän vaelsi ensin Runebergin esplanaadiin, jossa hän, kioskissa, nautitsi hiilihappoista vettä nesteen kanssa, kulki sitten eteläsataman rannalle, tuulluttamaan itseään, kääntyi pohjois Esplanaadinkadulle (josko tuo kaunotar liikkuisi tällä kulkuväylällä). Hän olisi sulkenut joka toisen ihmisen syliinsä, niin hän oli hyvillään (ja jos hän olisi ollut 20 vuotta nuorempi, olisi hän sulkenut joka ihmisen rintaansa kohden). Hän olisi mielellään kulkenut kattojen harjoja, jos olisi voinut, niin hän oli hyvillään! Nyt hän meni esplanaadiin Henrikin katujen välissä, istui sohvaan, hieroi käsiään, hymyili, katseli taivaalle ja rupesi viheltämään. — Nautittuaan hetken tätä viatonta iloa, hän nousi, kääntyi Aleksanterin kadulle ja oli kotona.
Sinä iltana ei hän enään saanut nähdä lemmittyänsä. Kun seuraava aamu koitti, oli sihteeri jo hereillä, vaan nukahti uudelleen nähden ruusunkarvaisia unia. Kl. 8 oli hän jo puettu, istui taas ikkunaan lukemaan kirjaa ja kun kello juuri löi 9, niin näkee taas neitosen lähettävän suukkosen sormellaan häntä kohtaan. Heti hän vastaa tähän kohteliaisuuteen ja olis mielellään seurannut suukkosta yli kadun jos olisi voinut. — Syötyään eineen, hän taas meni virkahuoneesen, meni sieltä puolisaterialle ja tuli kotiansa kl. 4. Hän oli päättänyt jotenki päästä neidon puheille ja selvin keino oli mennä neidon luo eli oikeastaan odottaa portissa, kunnes neiti tulisi ulos. Sihteerimme pani tulipunaisen "rosetin" leukansa alapuolelle, otti keltaisenruskeat hansikkaat käteensä, piristeli heliotroopi-hajuvettä rinnoilleen ja viiksilleen, heitti tarkastavan silmäyksen peiliin ja läksi ratkaisevalle retkelle. Tultuaan yli kadun, hän asettui porttiin, vaan päätti kohta mennä vähän peremmäksi. Keveät askeleet kuuluivat nyt lähestyvän ja neitonen tuli alas ylemmästä kerrasta; vaan tämä ei ollut sihteerin etsitty. Hän vartoo, vartoo — ja nyt hän näkee tuon suloisen muodon omistajan keveillä askeleilla lähestyvän itseään. Päivä oli lämmin ja mielenliikutus lisäsi sihteerin lämpömäärää.