Kirjan tekijä.
I.
Vanhan sepän luona.
Vähän luoteesen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä asui siihen aikaan, jolloin tässä kertomuksessa mainitut tapaukset tapahtuivat, vanha seppä nimeltä Jaakko Nevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ijässä. Miehuutensa päivinä oli hän ollut sotamiesnä ja sittemmin jonaki alhaisempana virkamiehenä Savonlinnassa.[1] Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt oli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostaki sai hän kuitenki kuulla jotai linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin oli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antauneet Venäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja sai silloin tällöin luvan kävästä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä uteli pojaltaan kaikkia, mitä tämä tiesi ja arveli sodasta ja kun vanha Jaakko sai kuulla jonku vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa puujalallansa (hänen toinen jalkansa oli vikaantunut) ja huusi: "kaikki on h——ssä".
Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmenen vuotta nuorempi. Heillä ei ollut lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenki kaksi kaunista nuorukaista, poika ja tytär, kumpii nuoruuden kukoistavassa ijässä. Poika oli vanhan Jaakon veljen poika, joka oli oleskellut setänsä luona osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli Nevalaisen vaimon sisaren tytär, joka, ollen orpo, asui tätinsä luona. Näitä nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat ja etenki Matleena-mummo — näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa — toivoi nuorukaisista, Amorin avulla, tulevan parikunnan. Vaan nuori mies — Juhana — näytti olevan hyvin palovakuutettu tältä haaralta. Kun Matleena kuvaili hänelle Annan siivoutta, siisteyttä, kauneutta, jaloutta ja taipuvaisuutta, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; vaan kun Matleena sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: noh! mitä sitten muuta tarvitsee? — niin Juhana näytti loukkauneelta, murahti jotaki, otti lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo, kädet puuskassa jupisi: "ei Jaakkoa kukaan tarvinnut kylkeen tokasta. Hm! Eihän tuo poika liene johonki muuhun silmänsä iskenyt?"
Muutamana iltana syyskuun keskipaikoilla v. 1710 astuskeli vanha Jaakko kiihkeästi edestakaisin lattialla pienoisessa kamarissaan: Matleena istui kamarin edessä olevassa pirtissä kudelmaa kutoen ja Anna kehräsi. Juhanaa alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut ulkona. Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen milloin se aukeaisi ja hän saisi nähdä jalon Juhanan suopeat kasvot. Mutta alkoi jo hämärtää, ilta kului eikä Juhanaa näkynyt.
Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa, pitkälle venyvä parta, raitis ulkomuoto, leveät hartiot ja kirkkaat silmät: nämä tuntomerkit osoittivat miehessä jotain uljasta. Häntä nähdessään lienee useassa herännyt ajatus vanhasta sotilaasta ja sotilas oliki vanha Nevalainen oikein sydämestään. Hän rakasti isänmaatansa, nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, hehkuvalla rakkaudella eikä ollut se mies ukkoa mieleen, joka puhui toivottomasta tilasta. Jos joku olis antaumisesta hiiskunut, hän varmaanki olis saanut koetella ja kokea vanhan Jaakon oikean käden pontevuutta.
Niinkuin edellä mainittu on, astui Jaakko edestakasin kamarissaan. Hänen levotoin liikuntonsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotai itsekseen, osoittivat, että hän ajatteli jotaki vähemmän mieluista asiaa.
"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän likempänä oisi! Seitsemänkymmentä vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt mailmaa ja sen menoja, mutta moista surkeutta, huonoutta, petollisuutta, rahan himoa ja leväperäisyyttä en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on tosi!"
Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä oivan siemauksen ja rupesi taas astumaan.