"Onkohan mahdollista mitä Suvantolan Aappo mulle äsken kertoi? Voipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle julistaa ja joka pyhä rukoilee kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies voipi yllyttää kansaa luopumaan Jumalalta asetetun esivallan alta ja antautua Ryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku toinen, kun pyhä mies, sen tekisi, niin luodin, totta mar, hänen aivoihinsa lennättäisin, jos häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan sanan julistaja — rovasti. — Onko Jumalaki nyt ruvennut meitä sortamaan?"
Näin puheli vanhus. Nyt ovi avattiin ja Juhana astui sisään.
Vastatulleen olis ennemmin luullut etelän lapseksi kun pohjolassa kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka tavallisesti olivat kalpeat ei kivuloisuudesta vaan luonnollisesti; mutta kun vähäinenkään mielen liikunto nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät silmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa oli kaitanen ja valkoinen; nenä suora; sun luotu ikääskun puheellaan viehättämään kuulijaa.
Sinä aikana, jona Juhana oli setänsä luona olostellut, oli tämä jäykkä vanhus muodostanut nuorukaisen mielipiteet melkoisesti omiensa muotoisiksi. Sama innokas isänmaanrakkaus, sama viha sen vihollisia vastaan kun vanhuksessa löytyi, kytöi myöski nuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja luonnollistahan tämä oliki. Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä mielipiteitään saarnaavan ja kummallistapa oliskin ollut, jos ei riittävä osinko olisi kätkeynyt nuorukaisen kaikelle jalolle avonaiseen sydämeen.
Kun vanha Jaakko sai nähdä Juhanan, vaalistui hänen synkeä muotonsa nähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikealla ajalla! Olen jo sua kaivannut, poikani!"
"Minä tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin viipymään tavallista enemmän", lausui Juhana.
"Kotoseudultasi; vai niin. — Siellähän — no niin", — keskeytti Jaakko puheensa, jupisten itsekseen: "en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä harvoja, miltei ainoa, jotka mun tunteitani oivaltavat. Ainoastaan nähdä isänmaallisen miehen on monta vertaa virvoittavampaa kun kuulla hurskaita laverruksia välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia, jotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan vakaantua, kun näen että toki vielä oikeita ihmisiä löytyy maailmassa. Poikani! Kruutia pitää löytymän miehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka, kun sitä puristetaan, hajuttomana savuna lemuaa ilmaan".
Vanhus hengähti hetken ja lausui taas:
"Olen minäki ollut vaaran hetkenä muassa, sen tiedät. Silloin olivat asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo kulunut siitä, kun olimme Varsovan edustalla. Me tappelimme kuin jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan erilainen komento ja itse Kaarle X muassamme. Nykyajan sota on minusta kuin leikkiä vaan, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat muuttuneet. Uskothan sen, Juhana?"
Nuorukainen nyykäytti päätään.