Mäen rinteessä, hongikon ympäröimänä seisoi Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään. — Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös asuntonsa, isältään perityn, hyvään kuntoon laittanut. Samoinkun Nevalainen ei hänkään vähintäkään tahtonut herrastella toisessa tai toisessa suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkomuodon, niin vähän kuin mahdollista, erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli huoneet varustanut kaikenlaisilla mukavuuksilla. Ja hänen sisarensa, Elsa, oli täällä kaikki erinomaisella aistilla järjestänyt. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, joka kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäin: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika-raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua". Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkotti tuolla lauseella pääasiallisesti Hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika s.t.s. hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdotoin.
Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kauniin neitonen, mitä näillä seuduin nähdä voi eikäpä erehtyne liioin sanoessa, että etäämpääki sai etsiä naisolentoa, joka, niihin määrin kuin Elsa, läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle ko'otut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa, ja mitä suloisinta muotoa. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset ja neidon nauraessa muodostuivat niihin kumpaanki pienet syvänteet, joihin varmaanki Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli ikääskun itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijanki vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka — Elsaa nimitettiin, hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi, Karjalan kukaksi — kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei kaikeksi onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinki kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyyki täällä tavallista viehättävämpänä, koska ei liehakoitsioita ole, ainakaan isommassa lukumäärässä, saapuvilla, ylistyksillään puhaltamaan ylpeyden Samumtuulta kainon olennon mieleen.
Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ylös ja otti seinältä kanteleen, jolla hän säesti seuraavan runon, jonka hän heleästi ja suloisella äänellä lauloi:
Enpä tiedä enkä taida
Selkeästi selvitellä
Miksi juoksi mieleheni,
Mikä aivohon osasi
Aivan ankara ajatus,
Mikä syttyi syämmeheni
Tuli ennen tuntematon,
Kun ma vuotta viisitoista
Olin jättänyt jälelle.
— — — — —
Tuolla sytevi syämmen
Peitetyissä pohjukoissa
Toivon tuli tuntematon,
Tuli outo ja tukala,
Jot'en saata sammutella
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat,
Tuonne aivoin ajatus,
Tuonne suosio syämmen
Toivon poluille pimeän,
Ahtahille aavistuksen,
Syämmelleni suruisten,
Syämmelleni suloisten!
Neito nousi, laulettuaan yllämainitun runon, taas ylös, ripusti kanteleen seinälle ja istui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.
Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti, kuullessaan porstuasta kapinan. Pirtin ovi avattiin ja Yrjö astui sisään.
"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat mun valinneet ja valtuuttaneet sinne matkustamaan tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä täältä lähti. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sill'aikaa ankkurista, joka on pienessä aitassa, matkapulloni, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun ja myös parhain takkini ja liivini, että säädyllisessä muodossa ilmaannun arvoisan rovastin edessä".
Yrjö ei pitkään aikaan ollut sisartaan näin lempeästi puhutellut. Päin vastoin oli hän tavallisesti röyhkeällä käytöksellään ja kärtyisällä puheellaan saanut Elsan silmät kyyneleitä vuotamaan.
Elsa lupasi tehdä minkä veli käski.
"Tiedätkös siskoseni", lausui Yrjö, "että nyt koittavat meille iloisemmat päivät? Meidän ei enään tartse Affleckia totella ensinkään".