Tämä Yrjön tytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olis ilonnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; vaan yhdeltä puolen liitto ei ollut häntä mieleen ja toiselta se kohta, että Yrjö nyt hälle uskoi ajatuksensa, kun ei se ennen ollut tapahtunut, ei voinut hänen edellistä alakuloisuuttaan poistaa.
"Vapaat olemme", lausui Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä katsantoa tai ei siitä huolinut. Silmäillen leimuavaan takkavalkeaan, lausui hän. "Jonakuna syysyönä ai'omme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään".
"Mitäs puhut Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.
"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa pienen 'suppuriisin', niinkuin rovasti sanoo".
"Vaan silloin ehkä viattomatki saavat kärsiä", lausui Elsa.
"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitus viallisten ja viattomain välillä. Nyt on vaan kysymys voida hengissä pysyä tai kuolla ja mies on se, joka puolensa pitää".
Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huo'aten veljensä jälkeen. "Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset. Äiti-vainajani sanoi mun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä".
Kun veli oli mennyt, nousi Elsa penkiltä. Hän oli aikeessa mennä täyttämään veljen käskyjä. Samassa astui sisään muuan vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaallepäin.
Vastatullut kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.
Elsa tuijotti huoneen pimeään osaan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja oli, vaan tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa. Elsaa arvelutti jättää oudon miehen, jolla hyvin mahdollisesti varkaus voisi olla mielessä, pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli veljen eväslaukun täyttänyt. Toiselta puolen oli myöski liian kovaa kohtelua, heti ajaa väsyneen matkustajan maantielle.